IRC-Galleria

Tämä on erään naisen kertomus jääkiekon ihmeellisestä maailmasta:

Koska olen perehtynyt Jääkiekkoon, haluan jakaa tietoni muiden kanssa.
Voit luottaa asiantuntemukseeni, sillä olen perehtynyt aiheeseen varsin
laajasti.
Kävin 70-luvun lopussa yhdessä Jääkiekko-ottelussa Helsingissä ja heti
perään toisessa Tampereella 90-luvun alussa. Lisäksi olen nähnyt
Jääkiekkoa useita kertoja Urheiluruudussa sulkiessani televisiota.

Jääkiekko on kamppailu-urheilua. Lajissa kamppaillaan perimmiltään
istumapaikoista. Pelissä on kaksi joukkuetta ja paljon numeroituja
pelaajia.
Heille ei kuitenkaan ole varattu numeroituja paikkoja. Paikkoja on
vähemmän kuin pelaajia. Osa pelaajista joutuukin istuimen vapautumista
odotellessaan säntäilemään aidatulla kentällä. Aitauksessa olo on tehty
mahdollisimman vaikeaksi: kenttä on jäädytetty vaarallisen liukkaaksi ja
pelaajien jalkoihin on sidottu metalliterillä varustetut kengät. Lisäksi
toisen joukkueen pelaajat tönivät koko ajan.

Istumapaikkoja vartioi kunkin joukkueen Capo di tutti capi. Hän on se
huonosti istuvaan ja räikeään pikkutakkiin sonnustautunut yrmy mies,
joka jauhaa koko ajan purukumia. Hän häätää muutaman pelaajan kerrallaan
aitaukseen tuupittavaksi. Penkeille jääneet eivät haluaisi päästää
ketään lähtijöiden tilalle, vaan he hakkaavat aitauksesta tulijoita isoilla
hanskoillaan ja käyräpäisillä kepeillä, eli mailoilla.

Pelaajan on mahdollista saada istumapaikka yksityisaitiostakin, mutta
siitä joutuu tappelemaan. Yksityisen istumapaikan myöntää yleensä
näkövammainen, mustavalko-paitaan sonnustautunut mies, kutsumanimeltään
Mulkku. Jos Mulkku ei ole päässyt aitaukseen, häntä saattaa tuurata myös
Dorka tai Pelle.
Pelaaja saa istua privaattiaitiossa kuitenkin vain pari minuuttia
kerrallaan. Sitten hänen on taas lähdettävä takaisin aitaukseen
tönittäväksi ja kampitettavaksi.

Pelissä on kaksi pelaajaa, joita ei päästetä ollenkaan istumaan. He
seisoskelevat aitauksen eri päissä verkosta rakennettujen laatikoiden
eli maalien edessä. Heitä kutsutaan maalivahdeiksi. Aitauksessa vuorollaan
olevat pelaajat koettavat osua näihin raukkoihin mustalla
kumikiekolla, jota lyödään em. mailoilla.

Jäähallissa soitetaan usein kivaa jumppamusiikkia. Katsojilla on kaksi
tärkeää tehtävää. Ensinnäkin katsojien on tarkasti seurattava em.
mustaa kiekkoa. Jos aitauksessa oleva pelaaja ei osu kiekolla maalivahtiin,
vaan kiekko livahtaa maaliin, on katsomon reagoitava salamannopeasti.
Mikäli katsoja kannattaa sitä joukkuetta, jonka maaliin kiekko osuu,
hänen on huudettava mahdollisimman kuuluvasti "paitsio". Mikäli katsoja
kannattaa toista joukkuetta, hän voi huutaa mitä tahansa, kunhan huutaa
kovalla äänellä. Esimerkiksi "Öööh-haa-möää-haa" on suositeltava huuto.

Katsojien toinen tehtävä on tunnistaa pelissä mukana olevia
vähemmistöjen edustajia. Lajin fanaattisimmat kannattajat ovat tosi päteviä
tunnistamaan esimerkiksi joukkueisiin kuuluvia homoseksuaaleja. Pelin
edetessä useaa pelaajaa tervehditäänkin katsomosta iloisilla ja reippailla
"homoo-o-o"-huudoilla.

Nyt vain seuraamaan Jääkiekkoa! Se on todella mielenkiintoista, kun
ymmärtää pelin juonen.