The Kovenant - New World Order. Ja väsyttää niin pirusti. Ja kajarit on paskana.
Herään, ja voin tuntea puristavan pelon rintakehäni ympärillä. On valoisaa, kaikki on rauhallista ja kaunista. Mutta minua se ei rauhoita, sillä tiedän mitä on tulossa. Se vaanii minua joka nurkan takana villit silmät kiiluen, ruma naama vääntyneenä vinoon irvistykseen. Melkein kuin hymyyn.
Tunnen itseni niin avuttomaksi. Jos nousen sängystä, se nappaa minut heti kun yön ensimmäiset hämärät säteet laskeutuvat maan pinnalle. Ja syvällä sisimmässäni tiedän, että se nappaa minut vaikka jäisin makaamaan paikoilleni kuin ruumis. Mitään vaihtoehtoja ei ole. Mitä pieni avuton ihminen voi tehdä tässä tilanteessa? Juosta karkuun jotain, joka saavuttaa sinut kahdella harppauksella? Paeta sellaista, jota ei voi paeta? Murhata sellaisen, jota ei voi murhata?
Joka päivä esitän yhden toivomuksen, jota kukaan ei kuule. Älä tule tällä kertaa, jätä minut rauhaan. En halua kokea sitä uudestaan, en halua enää yhtään arpea kärsineeseen ruumiiseeni, en yhtään karmeaa ajatusta mieleeni.
"Kaikkea ei voi saada."
Ei todellakaan. Vasta nyt tiedän, mitä se oikeasti tarkoittaa, vaikka luulin tietäväni jo kauan aikaa sitten.
Kuulen kolahduksen ja säpsähdän. Ihminen, tajuan. Ihminen, ei hirviö. Silti sydämelläni kestää luonnottoman kauan tasata pulssinsa jotenkuten normaalille tasolle. Kuuntelen sen epätasaista sykettä. Yksi. Kaksi. Ko-kolme. Neljä. Tauko. Yksi. Ka-kaksi. Kolme. Neljä.
Se on yhtä väsynyt kuin minä, käy jatkuvaa taistelua ylimääräisen adrenaliinin kanssa.
Y-yksi. Kaksi. Kolme.
Ratkaisu välähtää mieleeni kuin terävä sapeli. Tiedän, että voin paeta mahdotonta. Elämässä kaikki on mahdollista. Täytyisi vain odottaa.
Odottaa...
Näen valkoisen välähdyksen hämärässä illassa. Tiedän, että olen kohta kiikissä. Se on saapunut noutamaan minut, mutta tällä kertaa en luovuttaisi suosiolla, ehen! Minä pakenen. Todellakin pakenen. Suunnitelmani on aukoton, ja 1+1 tekee 2 eikä 11. Vaikka sinertävä ilta onkin jo kutsunut perääni epämiellyttävän vieraan, tunnen pientä riemua jossain rintakehän tienoilla. Ei enää ikinä sellaista, ei ikinä.
Valkoinen valo välähtää toisen kerran, ja kiihdytän kävelyni juoksuksi. Niin lähellä, mutta silti niin kaukana! Tiedän tuon loisteen koituvan pelastuksekseni, ja se tunne loihtii siivet selkääni.
Läheltä valo näyttää luonnottoman suurelta, kuin auringolta. Pysähdyn kuulostelemaan. Ei kolinaa. Kaikkialla on hiirenhiljaista. Maistan pettymyksen karvaan maun suussani. Pitäisi jälleen odottaa. Kunpa se tapahtuisi pian. Ennen kun olisi liian myöhäistä.
Avaan silmäni huohottaen ja selkä märkänä hiestä. Kuulen pöytäkellon tasaisen raksutuksen ja vilkaisen digitaalikellon tummanpunaisia numeroita. 5.30.
Kopeloin lattialta paitaani, josa näkyy vihertävä tahra. Se tuoksuu vieläkin heikosti raikkaalta yöilmalta ja ruoholta. Lattialla makaa yksinäinen heinänkorsi. Nuolaisen kättäni, josta leviää suuhuni tumma, rautainen maku.
Miten on mahdollista, että kaiken kovan yrittämisen jälkeenkin herään omasta sängystäni, epäonnistuneena. Se saavutti minut kuitenkin. Vaikka suunnitelmani piti olla vedenpitävä. Tiedän että se kävi kimppuuni eilen illalla odottaessani.
Mutta vielä minä näytän sille. Tiedän tuon valkoisen välkkyvän valon koituvan sille tuhoksi. Koska se koituu tuhoksi myös minulle. Mutta sillä ei ole merkitystä, jos voin sen avulla lopettaa tämän helvetin. Ja jos valo pettää, on muitakin keinoja. Minun olisi vain etsittävä ne.