IRC-Galleria

YSTÄVYYDEN VOIMAA

Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani
olevan pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.
Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan.
Ajattelin itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa
perjantaipäivänä? Taitaa olla varsinainen nynny." Minulla itselläni oli
paljon suunnitelmia viikonlopun varalle (pippaloita ja jalkapalloa
kavereitten kanssa seuraavana päivänä).
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken päästä näin,
kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa maahan
ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen silmälasinsa
lensivät noin kolmen
metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti päänsä, ja hänen silmänsä olivat
hirvittävän surulliset.
Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse.

Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan, kyynel silmissään.
Ojentaessani
hänelle
hänen lasejaan sanoin: "Nuo ovat pölkkypäitä.
Niille pitäisi antaa elinkautinen." Hän katsoi minuun ja sanoi
"kiitos",
hymyillen leveästi.
Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.
Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin häneltä, miksen
ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän sanoi käyneensä
yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen kirjoista. Hän
osoittautui mukavaksi pojaksi. Kysyin, halusiko hän pelatajalkapalloa
kavereitteni kanssa. Hän vastasi myöntävästi.

Pyörimme samoissa porukoissa koko viikonlopun ajan, ja mitä
paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä enemmän pidin hänestä.
Kaverinikin olivat samaa mieltä. Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas
valtavan kirjapinonsa kanssa.
Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin paljon
kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat muskelit.
Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat
kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti
mennä lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot
jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla,
mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme
mitenkään.
Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun
päättäjäisissä.
Olin todella iloinen, ettei minun tarvinnut nousta korokkeelle
puhumaan.

Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän oli
todellakin päässyt sinuiksi itsenä kanssa kouluvuosinaan. Hän oli
hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän
tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen.

Olin joskus kateellinen.
Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!" Hän katsoi
minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista kiitollisuutta
osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."
Hän ryki hieman ja aloitti puheensa. "Koulun päättäjäisissä on
aika kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet oppilaita selviämään
vaikeistakin vuosista. Vanhempia, opettajia, sisaruksia,
valmentajiakin kenties... mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä
sanomassa teille,että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla
hänen ystävänsä.
Aion nyt kertoa teille erään tarinan."

Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä
päivästä, jolloin ensi kertaa tapasimme. Hän oli aikonut tappaa itsenä
sinä viikonloppuna. Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja
ottanut kaikki tavarat mukaansa, ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut
mennä keräämään niitä koulusta jälkeen päin. Hän katsoi minuun
kiinteästi ja hymyili. "Olen kiitollinen siitä, että minut
pelastettiin. Ystäväni pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika kertoi
meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään heikoimmillaan.
Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen
kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden syvyyttä.

Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä eleellä voit
muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan suuntaan.
Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit välittää tämän viestin ystävillesi.
2) Voit hävittää tämän viestin ja toimia ikään kuin se ei olisi

vaikuttanut sinuun mitenkään. Kuten huomaat, minä valitsin vaihtoehdon
numero 1. "Ystävät ovat
enkeleitä, jotka nostavat meidät takaisin jaloillemme silloin, kun
siipemme eivät enää pysty muistamaan, miten lennetään." Ei ole alkua
eikä loppua... Eilinen on mennyt, tämä päivä on arvoitus, huominen on
lahja.