IRC-Galleria

Viime yönä kun en saanut unta, tuli mietittyä niitä näitä, lähinnä tätä kulunutta vuotta. Tämä vuosi on toisaalta ollut elämäni paras mutta toisaalta henkisesti ja fyysisesti hirvein ja rankin. Muistan miten joulua edeltävänä torstaina jännitettiin testitikun kanssa ja plussahan sieltä tuli, olo oli aivan uskomaton, MEILLE TULEE VAUVA- MEISTÄ TULEE ISÄ JA ÄITI, ei sitä oikeen ymmärtäny silloin vielä. Joulun aika oli sitten jännää meillä oli Timon kanssa salaisuus jota muut ei tienneet, eikä varmasti useempi arvannutkaan, kun eipä nyt oltu hirveemmin suunnitelmista huudeltu, kun ei tiedetty miten kauan tuollaisen pienen ihmeen alulle laitto tulisi kestämään, me oltiin onnekkaita meillä se onnistui heti, mutta siitä huolimatta loukkaa edelleenkin joka kerta kun joku kysyy että oliko tämä teillekin yllätys, no toisaalta pitäis vaan jättää omaan arvoonsa tuollaiset kysymykset, mut ei sitä vaan pysty....

Uuden vuoden aattona mulla oli ensimmäisen kerran pahaolo, suututin Hannankin kun jouduin perumaan kaikki suunnitelmat, kyllä kai se sitten leppyi kun kerroin et meillä olis tällai pikku juttu ja ehkä siitä ois tulossa kummitäti loppu kesästä.

Tammikuusta ei hirveemmin ole muistikuvia muuta kun että oksensin, oksensin ja oksensin, käytiin ekassa neuvolassa ja ekassa ultrassa ihmettelemässä tuota niin pientä olentoa, kerrottiin tuleville isovanhemmille, vitsi et meijän äippä oli onnessaan, rupses het miettimään et millä nimellä häntä sit kutsutaan, mummihan se nyt sit on. Sit oli ihan prasta kun äiti sano muutamaa päivää sen jälkeen kun oli kuullu uutisen, et joka aamu kun herree niin muistaa aina et minust on tulossa mummi ja se tuntuu niin hyvälle... Ja edelleenkin se on ihan täpinöissään.

No helmikuukin meni oksentaessa lähes joka aamu sai käydä halailemassa vessan pönttöä ja ei ne oksentelut ees rajoittunut aamuun, lopulta ei enään kiinnostanu haisiko vaatteet oksennukselle, oliko tukassa oksennusta. Helmikuun lopussa ostin ekan vauvan vaatteen, pienen pienen bodyn.

Maaliskuussa muutettiin, paha olokin alkoi hellittämään ja suurin osa ihmisistäkin alkoi tietämään meidän tulevasta perheenjäsenestä, ai niin ja ne ekat potkut tuntui...
Huhtikuussa tuli puoliväli täyteen ja tuntui että hitsi kun sitä ollaan niin pitkällä, kävin rakenneultrassa ja käytiin vauskin kanssa ekalla ulkomaanmatkalla Ruotsissa.

Toukokuussa ei kai tapahtunut ihmeitä tai ehkä tapahtukin,mut ei mittään mainittavaa. Kesäkuukin meni siinä mahaa kasvattaessa ja neuvolassa käydessä, pakkauskin tuli. Heinäkuussa olo alkoi käydä jo tukalaksi jalat turposi, selkää särki ja yöt alkoi olemaan sitä vessassa juoksemista.

Nyt sit loppuaika onkin ollut sellaista ihanaa/hirveää odotusta, välillä tuntuu että tulis jo ja välillä taas siltä et enhän mä vielä voi lähteä synnyttää kun vaikka mitä on tekemättä, yks ilta panikoin kameran pattereiden kanssa, yks yö heräsin laittamaan puhelimen lataukseen, yks yö rupesin keskellä yötä silittää vauskin vaatteeita jos sit tuleekin lähtö niin onpahan lapsen vaatteet ainaskin silleet... Koti pittää olla koko ajan siistinä kun eihän vauvaa voi sit sotkuseen kotiin tuoda, vähän aikaa sit oli vauvan sänkykin laittamatta ja tietysti panikoin sitäkin, nyt oon päättäny etten ainakaan voi synnyttää ennen torstaita, kun sillon on neuvola ja mulla on niin paljon kysyttävää... Oikeestaan jännittää ihan hirveesti tuon pienen ihmisen tulo, miten hitossa sitä pärjee sen kanssa, ossaako sitä hoitaa ollenkaan, entäs jos oonkin unohtanu jotain tosi tärkeää ja oleellista- ai niin tutteja en muuten oo vielä keittäny, pittäiskö nekin keittee ennen sairaalaan menoa siis et otetaanko sinne omat tutit vauskille mukkaan vai iskeekö ne sairaalan tutin sille suuhun, siis apua!!! Ja minä en nyt ees pelleile tän jutun kanssa vaan oon ihan tosissani :D No onneks tässä on vielä pariviikkoa laskettuun ja jos yli männöö niin kun luulen niin saattahan tässä vaikka se neljä viikkoa vierähtee..

Mut kaiken kaikkiaan ei tämä yheksän kuukautta nyt niin kamala ole ollut etteikö tätä voisi joskus uudestaakin kokea ainaskin kerran taikka pari, oikeestaan tämä on ollu aika ihanaa aikaa ja päivääkään en vaihtaisi pois <3 Ja luulen että tämä vielä paranee kun tuo pieni ihme tuolta joskus suvaitsee saapua ihmettelemään maailman menoa.

Parasta kaikessa on ollu kyllä Timon tuki ja se miten hyvin se on kestäny mua, kun en oo aina ollu niin helppo. Nykyään Timo soittaa joka päivä töistä kerran tai pari ja on se nyt loppua kohden jonkun verran vähentänyt töitäkin ja on enemmän iltoja kotona.