IRC-Galleria

Kuiskaan hiljaa,
toiveeni ilmaan lennätän,
katson huomiseen
ja uskallan hymyillä

Suljen silmäni ja näen,
onneni odottaa,
siitä kiinni pidän
ja sydämeni avaan

-TMS-

Työ. Työ vaatii veronsa tai jotain. Tulipahan sitäkin sitten oltua huolissaan. Turhaan. Nyt on huomattavasti helpompi olla, kun tietää, että toinen on kunnossa ja turvassa. Muuta en halunnutkaan tietää. Se riitti minulle. Paljon olisi voinut välttää mielestäni pienehköllä eleellä, mutta sekin on niin suhteellista - näemmä.

Kaikella on hintansa. Senkin tajusin tänään. Olo on periaatteessa aika hyvä, mutta se vaati tietynlaisen muutoksen ajattelutapaani. Toisin kuin on luultu, en todellakaan ole niin KIINNI toisessa, ja siksi huolehdi. Ei, sitä sanotaan välittämiseksi, toisin kuin eräät ajattelevat. Mutta nyt on asiat eri tavalla. Osaan ja pystyn ihmeen paljon muuttumaan asennoitumisella.

Minulle olisi riittänyt ilmoitus siitä, että toinen on hengissä. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa loppujen lopuksi, missä tuo kyseinen yksilö luuraa milloinkin. Eniten minua ehkä ärsyttää se, että tuo kyseinen yksilö tulkitsee minua niin monesti, niin väärin. Hän näki jopa minun surunsekaisen huolestuneisuutenikin kiukutteluna. Kuka nainen ei olisi siinä huolen määrässä pois totaltaan? Mutta siihenkin tuli muutos.

Minä ymmärrän, minä näen hänen silmin, minä hyväksyn, minä en enää huolehdi, minä en vaadi.

Tätä hän haluaa. Mutta pakko heittäytyä hetkeksi itsekkääksi... Jos minä teen kaiken tämän ja oikeasti pitäydyn niissä... mitä minä saan? Saanko yhtäläisen panoksen toiselta? Ymmärtääkö hän minua? Näkeekö hän minun silmin? Hyväksyykö hän minut kokonaisuudessani? ...

Pistää miettimään... Kuka onkaan se joka vaatii ja on itsekäs? Syyttämättä tietenkään ketään. Mietin vain.

Näillä mennään, mitä on annettu. Haluan olla hänen kanssaan. Mutta... Jotta voisi antaa, pitää saadakin.

Joka tapauksessa, nyt olo on tasaisen hyvä. Muulla ei ole väliä.

Valvoin lähes koko yön kieriessäni ja miettiessäni, että makaako toinen sairaalassa vai ruumishuoneella. Aamun tunteina olin jo valmis soittamaan sairaalat läpi. Siinä huoleni mittaa ja määrää. Oikeasti kuvittelin kaiken mahdollisen. Päässäni kaikuivat vain sanat: "kuolema kuittaa univelat"... Miten hirveää on olla huolissaan rakkaastaan... Sitä tunnetta en soisi pahimmalle vihamiehellenikään.

Nyt tiedän, että hän on sentään hengissä. Murheen laatua tai osoitetta en edelleenkään tiedä. Siksi huoleni jatkuu. Jotain on siis kuitenkin meneillään.

Miksi minut pitää sulkea murheiden ulkopuolelle? Miksei minua voi päästää lähelle? Vaikka toinen ei haluaisikaan kuulla syystä tai toisesta minun huoliani/murheitani, se ei silti tarkoita, ettenkö minä olisi valmis omalta taholtani ottamaan vastaan, kuuntelemaan, olemaan läsnä.

Mielestäni silloin, kun on kaikkein vaikeinta ja murheet kaatuvat niskaan, pitäisi pystyä tukeutumaan läheisiinsä. Surullista on, jos minä en niihin läheisiin lukeudu. Olisin niin halunnut olla mukana, auttaa, edes lievittää, jos suinkin olisin voinut. Mutta en saanut siihen edes mahdollisuutta. Minut suljettiin pois yhtälöstä. Minkä se tekee minusta toiselle?

Tekee pahaa katsoa vierestä, tietämättä, tuntematta, pystymättä. Olen täysin ulkopuolinen, oli asia mikä tahansa.

Tyhjyys sisälläni,
arvoitus sydämessäni
kietovat minuuteni verkkoon

Tukahduttaen jatkan,
kuin tuhkaa niellen,
silmäni suljen

-TMS-

My head lies in a bosom of sadness
I do not no wich way to turn
I am lost again

Am I surrounded with flowers or
Am I suffocated by thistels?
Either way I am drowning

Should I countinue or
Should I turn my back?
Who am I?

I want to be found and
I want to feel peace inside
Now I am alone

-TMS-

Jeeii... Olipas ihana yö. Kertakaikkiaan. Aivan nautinnollinen jopa. Nukuinkin niin makeasti.

Kun vihdoin olin nukahtanut neljän aikoihin aamuyöllä, heräsin ensimmäisen kerran puoli viideltä vessaan. Iiiihanaa. Selkä huusi hoosiannaa sängystä noustessa. Nooh... Palatessani kesti kauan taas löytää hyvä asento. Noin vartin yli viisi nukahdin jälleen, kunnes taas kuudelta rakkaan lapseni herätyskello soi. Selkä vihloo ennätysmäisesti. Asentoa ei tahdo löytyä. Kääntyminen on tuskaa. Puoli seitsemältä nukahdan taas.

Tuntia myöhemmin soi oma herätyskelloni ja herätän rakkaan lapseni. Tämän prosessin jälkeen ei uni enää tullutkaan. Pyörisin - jos sitä siksi voi edes kutsua - tunnin verran, kunnes päätän katsella tv:tä. Sitä seuraan parisen tuntia yhteentoista asti ja sitten totaalisen väsyneenä nukahdan vihdoinkin. Vain herätäkseni vartin päästä hyväntekeväisyyskerääjä-vonkujan soittoon!!!

Mahtoikohan verenpaine nousta siitä ihanuudesta, koska uni ei ainakaan enää sen jälkeen ole minua tavoittanut. Jos nyt laskeskelen yöllistä unimäärää, niin eipä hääppöiseltä näytä - noin 2,5 tuntia... *peukkua*

Eikä nukahtamista ole ainakaan millään lailla helpottanut pääkoppaani vaivaava mietiskely ja rauhattomuus. Olen entistä enemmän hämilläni.

Siinäpä pulmaa kerrakseen... Jokin kumma riipijä raapii nyt tajuntaani... Kaikki pitäisi olla hyvin. Jopa paremmin kuin hyvin. Ja asiat etenevät juuri siihen suuntaan kuin olen halunnutkin - tai ainakin ne TUNTUVAT etenevän niin. Jotenkin vain niskakarvani ovat nousseet pystyyn...

Inhoan eniten tässä maailmassa väkivallan jälkeen valehtelua. Sitä en voi sietää. Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka totuus saattaa sattua, on se silti parempi kuin valhe. AINA. Arvostan rehellisyyttä ja kärsivällisyyteni ja kykyni antaa anteeksi ovat sitä luokkaa, ettei pitäisi olla ongelma kertoa minulle totuutta. Mutta... Jos jotakin minulta salaa ja saan sen tietää myöhemmin ehkä omine neuvoineni, sitä en pysty ikinä antamaan anteeksi. Sitä en myöskään koskaan unohda. Se merkitsee minulle petosta.

Eikä minua enää tässä maailmassa petetä kuin kerran. Siihen en anna kenellekään uutta mahdollisuutta. Kun luottamus on mennyt, se on mennyt. Ja tällä viittaan siihen, jos totuutta pimittää, salaa. Rehellisyys perii maan - minun tapauksessani ainakin.

Minun on niin hyvä olla, etten pysty sitä täysin sanoin selittämään edes. Yhtään liioittelematta voin sanoa, etten ole koskaan eläessäni ollut yhtä onnellinen kuin nyt. Miten siis elämä voikaan yllättää... Tätä en todellakaan osannut odottaa...

Miltein kuljin onneni ohi - kirjaimellisesti! Kun tuo eräs pyysi minua ensimmäistä kertaa treffeille, en ollut ollenkaan varma, että haluanko lähteä. Oi, kuinka kiitollinen olenkaan, että puoliväkisin raahasin itseni kahville Rossoon... Vielä 100 metriä ennen Rossoa, miettisin, josko kääntyisin takaisin - ujo kun olin... Lienee kohtaloa, että juuri tuolla samaisella hetkellä HÄN näki minut ja minun oli "pakko" jatkaa matkaa perille asti. Voih, onneksi siinä kävi niin, sillä muutoin olisin jäänyt paitsi elämässäni sellaisesta, mitä en ole koskaan kokenut. Koskaan.

Tuntuu jotenkin hullulta ajatella, etten ole koskaan saanut tuntea näin... Onhan minulla kuitenkin takanani sentään avioliittokin. Pistää miettimään kyllä tosissaan...

Toivon, että tämä onni saisi jatkua ehkäpä jopa lopun elämää. Mutta, jos jostain syystä kohtalo puuttuisi peliin, ja menettäisin onneni... Voisin kuitenkin sanoa, että ainakin hetken olen saanut kokea todellista onnea. Jos vaihtoehtoina olisivat se hetken onni ja läpi elämän kestävä tasainen olotila (ei onnea, muttei suruakaan), valitsisin sen onnen silti, vaikka siitä seuraisikin riistävää surua. Sillä jos ei ole kokenut tällaista onnea, jää paitsi suuresta rikkaudesta... Minä olen nyt saanut sen rikkauden kokea ja tulen aina vaalimaan sitä sydämessäni. Aina. Tapahtui mitä tapahtui.

Kun nyt olen muistellut menneisyyttäni, toki olen löytänyt hetkiä, jolloin olen ollut onnellinen. Esim. hääpäiväni ja lapseni syntymä, mutta näitä hetkiä on varjostanut synkkyys, mikä lepäsi silloin vielä sydämessäni. Ja ne olivat hetkittäisiä. En ole milloinkaan eläessäni (en edes lapsena) kokenut onnea päivää tai kahta kauemmin yhtäjaksoisesti. Surullista sinänsä todeta näin, mutta totuus on raaka - sille ei voi mitään. Nyt tuota synkkyyttä ei enää ole. Se on poissa. Ja sydämeni on vapaa tuntemaan onnea, nyt kun sille sitä tarjotaan. Enkä aio sitä estellä, en enää.

Naiivi en kuitenkaan ole. Enkä rakentele pilvilinnoja. Se, mikä on nyt olemassa, siitä minä nautin ja siitä kerään onneni. Elämässä ei ikinä tiedä, mitä tulee tapahtumaan ja se on sellainen muuttuva tekijä, johon voi itse vaikuttaa hyvin minimaalisesti. Sen olen hyväksynyt jo aikoja sitten. Juuri nyt saan olla onnellinen, se riittää minulle.