IRC-Galleria

Elohopea tunnustaa viimein pienuutensa; talvi heittäytyy epätoivoisin kouristuksin painamaan oksat kaarille. Valkea koristaa tiet ja ripustautuu kaikkialle, mistä vain suinkin saa otteen. Keuhkojen pohjalla pakkanen surkastaa kaiken, mikä vaikeuttaa hengittämistä; jäädytetty todellisuus vie jääkerroksen taakse kaiken, mikä on riittävän kylmää ollakseen sulattamatta.
Tähdet on ripustettu takaisin taivaalle.


Kotiovi on raollaan useampaan huoneeseen; seinät hohkaavat lämpöä sanoissakin.

Ensimmäinen puolikas valuu sormieni läpi ja minun on vaikea hahmottaa, miten puolikkaat ikinä pysyvät pystyssä ollessaan yhtä täysiä kuin tämä.

Maa on routinut valkeaa. Tässä maailmassa pakkasellakin on valonsa; kylmää kouristelevat jääkiteet välkehtivät toivoa.

Olen valvonut pidemmälle öihin ja sekoittanut päivärajoja kuin niiden pehmeiden grafiikkakynien piirtämiä viivoja joilla näytetään sellaista mikä ei esitä.

Äänet vierelläni maalaavat kämmenselkiini ihmeitä ja minä näen miten kaikki on syvempää; ei-olevakin ulottuvuus aukenee ihmettelijälle.

Ilmaston lämpenemiseen
ei vaadita kosketusta
kasvihuoneilmiö
etenee kyllä ilmankin

Illat olivat pimentyneet jo hiukan päivien venymisen vastapainoksi.
Kiihtynein ja ajatustäyteleisin askelein poljin asfalttia jalkoihini, kuten muinakin keskiviikkoina joina uhraa koko ajatusmaailmansa sille, mikä sen ansaitsee. Kouvolan kirkon ristit hohtivat valoa kaikkien keinovalojen yläpuolella.
Löydän taas kaiken, mitä tarvitsen.
Kiitos.


[Kokonaiset keuhkot
hengittävät
Sinut
osissa

osissa
mutta kokonaisesta.]

Aallottomuus kannattelee minua merivirtojen tyynnyttyä.
Horisonttia ei ole, joten kaikki suunnat ovat oikeita.

Minä olen se joka tänään liikkuu.


Ja katso; minä hengitän.



Kokonaisilla keuhkoilla.