IRC-Galleria

Se on aivan sama mihin muotoon itseni väännän.

Sinä et kuitenkaan minua halua.

Vittu.

Tiedätkö mitä pelkään ihmisissä, joilla ei ole ollut "onnea elämässä"?

Sitä, että katselen omaa tulevaisuuttani: että jos herpaannun hetkeksikään, jos unohdan, mikä haluan olla, olen matkalla tuohon samaan limboon jossa nämä, joita katson inho mielessäni, elävät: harhaillen edes tajuamatta miten irrallani olen, muistellen menneisyyttä jolloin oli vielä mahdollisuuksia ja kuinka ne hukkasin- ja se menneisyys, se on _nyt_.

En näe suurta eroa lapsilleen tiuskivan keskiluokkaisen perheenäidin ja lähikapakan alkoholisoituneen, muinaista hetkellistä suuruuttaan muistelevan entisen laulajanäyttelijän välillä. Sama sairaus. Unelmat jotka melkein toteutuivat.

Hope is the killer: jos ei ikinä tietäisi mitä menettää ei osaisi surra..

..ja minä, kuten sanottu, olen vihannut unelmiani, sillä "tiedän" etteivät ne toteudu. Tiedän myös, että se totuus on tasan niin totta kuin uskon sen olevan.

Pelkään, ettei minusta jää mitään jäljelle kun olen poissa: pelkään, ensimmäistä kertaa elämässäni, että joskus olen poissa. En enää usko että on ikuisesti aikaa, ikuisesti uusia tilaisuuksia, että elän ikuisesti.

Ja mitä minusta jäisi? "Perintöni"? Mikä-vitun-perintö!

Satunnaiset ihmiset jotka muistavat kasvoni vain niin kauan kunnes vuodet peittävät heidän muistikuvansa pölyyn: ehkä joku muistaa miltä alaston selkäni näytti auringonvalossa, ehkä joku toinen muistaa kuinka helmani liehuivat noitatanssissa: ehkä joku, joka ei koskaan edes tiennyt nimeäni, muistaa punaiset huulet kalpeissa kasvoissa.

Asunto, joka ei ikinä ollut omani, ja lattiaan imeytynyt kissanpissa.

Pari kohtuullista metallialbumia.

Minuutti neljäkymmentä sekuntia aa-aata sekalaisten yhtyeiden taustanauhoilla.

Joku, joka muistaa ääneni häistä, hautajaisista tai Kirjan ja Ruusun Päiviltä.

Tämä ei ole harrastus. Tämä ei ikinä ole ollut eikä tule olemaan harrastus: tämä on PAKKO. Hengenhädässä ja kuoleman uhalla. Koska jos minusta ei jää mitään _eikä ketään_, olemassaoloni ainoa arvo on se että elämäni olisi edes sen itsensä arvoista. Se on ainoa asia mikä varmasti on minun, ja vaikka sekin katoaa kanssani, niin kauan kuin elän, se on minun. Elämisen arvoinen elämä.

Se on vain helvetin vaikeaa pitää hauskaa kun on pakko.

Sinäkö vielä sanot etten ymmärrä.. kyllä minä ymmärrän. Sinun silmiesi edessä en vain ikinä uskalla selittää.

Rakastan sinua.

Pelkään sinua.

Rakastamisesi on helvetti maan päällä.

Ainoa asia. AINOA. Johon täytyy pystyä voidakseen olla onnellinen: on olla rehellinen itselleen. To be _true_ to oneself.

Miten helvetissä se voi olla niin vaikeaa?

On ikävä aikaa jolloin oli enemmän aikaa olla hukassa.

Jos äkkinäisten kovien äänien hätkähtäminen perustuu itsesuojeluvaistoon, tarkoittaako se, ettei allapäin jaksa edes säikähtää sitä, ettei välitä onko elossa vai kuollut?

..would you be sorry?


Would you be sorry for not being true to others or yourself: would you be sorry for secrets which did not have to remain untold, for truths which did not have to stay hidden, for pieces of your own self you did not have to keep to yourself?

Would you have died being who and what you are?

Would you have died at least _trying_ to be who and what you are?

Would you have died being true to yourself and others?

Would you have said all you wanted to say, done all you wanted to do, feeling all you wanted to feel?

Would you have died saying all you wanted to say to those you love?

Would you be sorry for something you didn't say, didn't do- didn't try to be or become.


You could die today.
You could die tomorrow.


Which way is it going to be?
What the fuck are you waiting for?

Death?

Osaisinpa olla vahva ja lempeä yhtä aikaa: osaisinpa vain välittää kadehtimatta ja tuhoamatta. Osaisinpa vain elää omaa elämääni ja antaa niiden joita rakastan elää omaansa.

..and I- what a fool I was!- to think it was over.

To think I was wiser

than to cry the loss of that which never was.

Tampere 24.01: Mansester rulez hard!

Pahuksen hyvä olo koko keikan ajan. Meininki allekirjoittaneella hirmuinen vaikka yleisöä vain se kolme riviä.. Pakkahuone oli meille nyt kuitenkin _hiukan_ iso. Jopa Enskoille, vaikka väkimäärä kyllä triplaantui poikien settiin mennessä..

Menin sitten lupaamaan että seuraavalle Treen keikalle opetellaan kaikki iloisesti yhdessä "Pikku Kakkosen Posti". Kun saisin nuo pojat (ja Empun) suostumaan myös.. :-\

Turku 25.01.

---

#-\ ..pahoittelen.


Jyväskylä 26.01.: Lutakko rokkaa!

Kiitos kaikille, järjestäjille hyvistä eväistä ja kunnon nukkumapaikasta- ja sauna! SAUNA! (kyynelehtii). Kiitos myös Kotamäelle että olit siellä- ei niin että sulla oisi ollut paljon vaihtoehtoja, sinä työn sankari. :-D Ja anteeksi että olin hiukan poissaoleva: sankarimme Mattila ja Raatikainen kun *könysivät Turun jälkeen bussiin aamuneljän maissa* päissään kuin ellun kanat ja heille on aivan ilmeisesti _FYYSISESTI MAHDOTONTA_ olla hiljaa: Ma ja Emppu että jumalauta pää kiinni jo: Ollin viisauden sanat kuuluivat "ime mua" ja Raatikainen _selittää sängyssään jotakin kirveenvarren oksanhangasta seuraavan puolen tunnin ajan vielä sittenkin kun edes Olli ei enää kuuntele_. Helevetin känniääliöt.

Oulu 27.10.:

Tiku ja Taku ajelevat tandemina Teatrian isoa hallia edestakaisin, ratsunaan pumppukärryt. Teutonisen tehokkas ja tilava bäkkäri teki suurehkon vaikutuksen. Viimeinkin, _viimeinkin_ alkaa olla sellainen olo että tämä porukka ihan oikeasti soittaa yhteen- ja esiintyy yhteen: viimeinkin alkaa hommaan tulla sujuvuutta, laulu alkaa löytyä defaulttina, koko keho tuntuu menevän uusiksi kun neljän päivän tahkoamisen jälkeen biisit uppoavat selkärankaan iha eri lailla kuin ennen- ne alkavat tuntua omilta! Viimeinkin- ja sitten se loppuu. :´-\

Afterparty. Joku idioottimainen yhteenotto Raatikaisen kanssa bussin avainten säilytyspaikan syvimmästä olemuksesta. (miehet, sanon minä.. ja olen edelleen sitä mieltä että olin oikeassa) Hevimestaan. E niin kännissä että mua pelottaa. Tanssin jonkun paikallisen vanhemman polven rokkisankarin kanssa: en edelleenkään tiedä yrittikö mies soittaa ilmakitaraa vai vetää ilmakäteen. Rahat lopussa: juon siis vettä. Taku-raasu niin ikään selvä: tipaton tammikuu, "isot rahat pelissä". Bussissa se sama kymmenisen astetta miinusta kuin ulkona, webasto päälle, Punainen Lohikäärme pyörimään- joka sitten jäi kesken kun Enskat halusivat kuunnella heviä. (**ttu! Isoksi ja mahtavaksi kun kasvan niin turpanne rullaan justiinsa! *köh köh*)

Nukuin koko matkan Oulusta Helsinkiin (paitsi sissipissiä E:n kanssa jossakin.. missä se oli, Pihtiputaalla?)

Kiitos, lapset: kiitos, isi: kiitos, pappa (ja me oltiin SILTI oikeassa. sa olit väärässä. :-)

Kiitos, Ensio- sedät ja crew. (liekö myymättä jääneet demonkannet Sorsalla vieläkin?)

Kiitos, kaikki urheat jotka jaksoitte kuunnella meitä. Tullaan uudestaan- vaikkette haluaisikaan!