IRC-Galleria

Puhelin soi, äiti kiirehtii vastaamaan:
Äiti: No heiiii! *kihertää* No tottahan toki voin tulla, meidän viime pikku teehetkestä onkin jo aikaa... *kihertää lisää* Oi, oikein mansikoita kermavaahdolla, en malta odottaa tapaamistamme! *nauraa vihjailevasti*
Isukki minulle: Olenko ainoa jonka korvaan tuo äitisi puhelinkeskustelu kuullostaa vähän epäilyttävältä?

Soittaja osottautui kuitenkin vain tädiksi joka pyyteli meitä metsämansikka kakkukahveille ja sen jälkeen koluamaan mummon laatikoita kanssaan. Myös minä sain perintöosuuteni. En kultaa, en mirhamia vaan pienen rähjäisen leikkirotan (tosin lajia on lähes mahdoton sen tarkemmin tunnistaa, niin pahassa jamassa otus oli kaivettuani sen esiin lelukopasta). Kaveri on selvästi parhaat päivänsä viettänyt jo kultaisella 1920-luvulla eikä näihin hetkiin ole säästynyt kuin nälkiintynyt olemus täytteiden valuttua mahan kohdilta jo valmiiksi munanmuotoiseen päähän sekä tuhruinen nuttu, jossa itää luultavasti jonkinlainen koleraa levittävä siviilisaatioa, olin ainakin näkeväni liikettä irtonaisten saumojen välissä. Ristin pikkukaverin kulkuriveljeni Janiksi ja nyt Jan tuijoittaa minua verestävillä silmillään viereiseltä pöydältä. Ei ehkä kaunein mahdollinen muisto isoäidistä, mutta ainakin muistikuvia vahvasti herättävä.