IRC-Galleria

-Voi hitto! Voihkaisin kyllästyneenä, kun koululaukkuni hajosi lattialle, ilmeisesti kantorinkka oli sitten lopullisesti hajonnut. Mahtava eka päivä uudessa koulussa. Vajosin lattialle epätoivon ja häpeän poltellessa kasvoillani. Aloin kerätä kamppeitani koulun käytävän likaisilta lattioilta. Kaikki kuuden ärsyttävimmän kouluaineen uudet kirjat olivat levinneet ympärilleni: Matikka,ranska, biologia, fysiikka, yhteiskuntaoppi ja äidinkieli. Huokaisin katsellessani kasaamaani kirjapinoa. Huomasin, että meikkilaukkunikin oli levinnyt lattialle ja katsoin kuinka ripsarini pyöri penkin alle, kun joku oli potkaissut sen melkein toiselle puolelle täyttä olevaa käytävää.Oli hankalaa olla uusi; -Nousin hakemaan ripsiväriäni ohikulkijoiden nauraessa kömpelyydelleni; vihasin sitä, todellakin vihasin. Tai niin ainakin luulin vielä silloin.

Kotiin päästessäni nakkasin rikkinäisen laukkuni roskiin ja menin huoneeseeni. Huoneeni oli tylsä ja aution näköinen, purkamattomia muuttolaatikoita huone täynnä. En ollut purkanut mitään, paitsi yhden asian. Olin nostanut ystävieni tekemän "hyvästely"-julisteen seinälle sänkyni viereen jo ensimmäisenä iltana. Sänkyni, joka oli säälittävästi melkein huoneeni pituinen, näytti synkältä ja kovalta, ei lainkaan niin pehmeältä mitä se oikeasti olisi.

Katselin julistetta, valokuvia meistä ja yhteisistä paikoista liimattuna pinkille isolle kartongille. Kuvien viereen oli kirjoitettu pitkiä tekstejä ja hyvästelyitä. Katselin kuvia meistä; tyhmiä ilmeitä, pepsodent-hymyjä, yöpaitakuvia ja kaikkea mitä tyhmää saatoimmekaan keksiä kun oli kamera kädessä. Minun tuli sietämätön ikävä Karoliinaa, Lauraa, Neaa, Elinaa ja Heidiä, parhaimpia ystäviäni. Aloin nopeasti purkaa tavaroitani laatikoista etten alkaisi itkeä. En onnistunut, aloin heti itkeä kun avasin laatikon jossa oli valokuvia sukulaisista, jotka kaikki asuivat nyt seitsemänsadan kilometrin päässä minusta ja upposin ajatuksiini.

Olin niin uppoutunut ajatuksiini, että säikähdin, kun kuulin oven käyvän. -Tuuli! kuulin isoveljeni Tuomaksen huutavan minua alakerrasta. Tuomas oli 18 vuotta, minua vain kolme vuotta vanhempi ja kait hän oli hyvännäköinen, sillä hänellä näytti pyörivän noita naisia ympärillä aika useasti ja paljon. Tuomas oli minulle hyvin läheinen ja kuului tärkeimpiin ihmisiin elämässäni.

Juoksin alas tervehtimään veljeäni. Tuomas halasi minua ja alkoi kyselemään koulupäivästäni ja että olinko saanut uusia ystäviä. -Millainen oli ensimmäinen koulupäiväsi, pikkusisko? Tuomas kysyi. -Aivan kauhea! Vihaan sitä koulua ja vihaan tätä koko hiton kaupunkia! minä vastasin ja aloin melkein itkeä. -No mitenkäs se nyt niin? -Mä sain kauheesti koulukirjoja ja minulla oli kuusituntia aineita, joita en edes ymmärrä ollenkaan ja laukkuni hajosi keskelle koulun käytävää! minä valitin. -Kyllä se siitä, pikkuinen. Tuomas lohdutti. -Minun täytyy nyt lähteä, minulla on kiire, sillä tapaan erään tytön. Tuon sulle kaupasta jotain! Tuomas jatkoi ja painui autolleen. Odotin, että kuulin moottorin käynnistyvän ja menin katsomaan televisiota, enkä tiennyt, etten tulisi näkemään Tuomasta enää.

Lähdin käyttämään koiraani Emmaa, kaukasianpaimenkoiranarttuani pitkällä lenkillä, pidin itselleni kunnon rääkin. Kello oli jo paljon kun palasin kotiin rättiväsyneenä, oletin, että kaikki olisivat jo kotona, mutta uusi talomme oli tyhjä ja pelottavan näköinen, aavistin jotain pahaa. Menin keittiöön hakemaan itselleni vettä ja huomasin äitini kirjoittaman lapun: "Menimme isän kanssa sairaalaan. Tuomas on ajanut kolarin. Äiti."

Yritin paniikissa soittaa äidille ja heti perään isälle, mutta kumpikaan ei vastannut, joten lähdin samantien sairaalaan. Jouduin kysymään apua monesti, juuri kun olin menettämässä toivoni, niin joku mukava mummo tuli kanssani samaa matkaa sairaalaan. Eli siis lopulta löysin sairaalaan ja yritin mahdollisimman nopeasti saada tietooni, missä Tuomas oli, ja sainkin tiedon olinpaikasta, mutta liian myöhään...

Kun tulin osastolle, jolle hoitaja oli minut ohjannut näin äidin itkevän isän olkaa vasten ja aloin itse pelätä ja täristä, aavistin pahinta. Isällä oli kyyneleitä silmissään, kun tulin paikalle. Olin ihmeissäni ja peloissani, katsoin isää kysymyksiä täynnä olevilla silmilläni. -Tuomas on kuollut. Isä sanoi ääni viimeisen sanan kohdalla murtuen. - Vammat olivat liian pahoja, mitään ei ollut tehtävissä. Hän jatkoi ja alkoi itsekin itkeä. -EI,EI,EI! huusin niin kovaa, että koko sairaala varmasti kuuli.

Silmissäni sumeni ja kuulin äänet kaukaisina ja hiljaisina. Minun isoveljeni, tärkein ihminen minulle, miksi minä? Miksi minun veljeni? kysymykset pyörivät päässäni niin, etten kuullut muita ääniä. Minun tuli heti ikävä Tuomasta, minua alkoi ahdistaa ja juoksin pois sairaalasta. Juoksin ja juoksin, kunnes keuhkoni oli riekaleina, kuin joku olisi repinyt ne puukolla auki ja jalkani pettivät altani ja kaaduin maahan. Huomasin olevani metsässä, jossain kaukana, en tiennyt missä, olin eksynyt, silti, ainoa asia joka pyöri mielessäni oli, että olin menettänyt Tuomaksen enkä enää ikinä näkisi häntä.

Istuin hiljaa monta tuntia, yhtäkkiä alkoi sataa ja ukkostaa, kuin kuvastaen tunteitani sillä hetkellä. Samaan aikaan, sadepisaroiden putoillessa päälleni kuin olisin ollut suihkussa tajusin, että nyt, enemmän kuin aikaisemmin ymmärsin vihaavani tätä paikkaa, vihasin uutta kaupunkia, vihasin kaikkea tässä paikassa. Siitä hetkestä lähtien, siitä pienestä hetkestä, jolloin tajusin kunnolla, että veljeni oli kuollut, vihasin tätä paikkaa, todellakin vihasin.

JATKOO TULOS =D