IRC-Galleria

Olipakerran tyttö nimeltä Anni.
Hän oli elänyt 17vuotta hyvin vaihtelevalla menestyksellä, pääasiassa hänen elämmänsä oli kuulunut vain pahoja asioita, ja rakkautta oli ollut vain nimellisesti. Anni oli helposti rakastuvaa sorttia, ja kun hän rakastui hän ei kyennyt näkemään mitään muuta. Sellainenhän oli aina ollut. Hieman fanaattinen rakkauden suhteen, nyt näin "ulkopuolisena" voisin sanoe, että hän oli ollut aivan täydellinen idiootti ja sinisilmäinen. Tuon 17vuoden aikana hän sai hyvin paljon henkisiä haavoja, joita hän yhä kantaa mukanaan.. toki ne ovat arpeutuneet, eivätkä haavat enää vuoda, mutta mukana ne siltikin kulkee.
Mutta jatketaanpa...

Hän oli jo luopunut toiveista, haaveista ja onnellisen elämän tavoittelusta, kunnes...
Hän jälleen kerran meni ja rakastui. Yli 6kk hän vuoroin koitti tavoittaa ja vuoroin unohtaa tätä poikaa..
Tuo puolivuotta oli hyvin raskasta aikaa, ja kiitos ystävien hän selvisi siitäkin jotenkin.

Ja sitten koitti se päivä, kun hän vihdoin sai sen kaiken mistä oli jo niin kauan unelmoinut...
Mutta hän ei saattanut kuvitellakaan että siinä olisi ollut vielä muutakin... pelkkä rakkaus ja yhdessäolo ja toisenkunnioitus olivat hänelle niin SUURI ja Uusi asia.. ettei hän uskonut parempaa olevankaan. Hän halusi pitää tämän onnen itsellään AINA.

Vuosi oli kulunut ja rakkaus vain kasvanut, jos näin voi sanoa edes... Oli aika luvata toinen toiselle..
Kihlajaiset... (päivä jota kukaan ei koskaan ollut ajatellut tämän henkilön kohdalle sattuvan) Pian tämän jälkeen. olikin aika muuttaa yhteiseen kotiin, ja alkaa rakentaa omaa.. tai siis..yhteistä elämää..

Siinä meni nopeasti 4vuotta.. välillä alamäkeä, välillä aurinkoa.. Ihan niinkuin kaikissa rakkaustarinoissa kuuluukin, mutta ei koskaan niin mitään suurta, etteikö siitä olisi yhdessä selvitty.

Tytöstä oli kasvanut tämän suhteen myötä, itsevarmempi nuori nainen. Ja hän kerrankin elämässään todellakin tunsi olevansa joku, merkitsevänsä jollekkin jotakin. Oli aika ottaa uusi askel elämässä.

Muutto. Sitä voisi kai samalla kutsua hänen elämänsä muutoksi...
Kaksin oli hyvä.. mutta jotakin puuttui.. ja se jokin oli ihan oikea "perhe" .
Mies sai vakitusien työpaikan, pitkän aikaa oltiin edetty tasaisesti eteenpäin, ilman suurempia suhde"myrskyjä" . Hetki oli oikea... vauva toive oli julkistettu...

Tämä aika oli tämän nuoren naisen sen hetkisen elämän parasta ja ihaninta aikaa... Aikaa josta ei silloin jäänyt suuhun pahaa makua, vain kaikki jännitys, ilo, onni ja rakkaus lähestulkoon kaikkia kohtaan. Mikään ei voisi mennä vikaan... "tälläistäko elämäni tulis olemaan aina.. ?" hän pohti... ja lähes jokaisena iltana kun hän nukahti.. hän nukahti hymyillen, käsi pyöreänjättivatsan päällä.

Onnelliset 9kuukauttakin päättyy joskus, ja se päättyi 26.10.06 Ihanaan hetkeen, jolloin pieni poika vauva näki maailman ensimmäistä kertaa. Sinäpäivänä hänen vierellään oli kokonainen perhe. Mies ja poika." Mun perhe"

Pojan vauva aika oli ihanaa ja rankaa. Se kasvatti äitiä ja isää hyvinkin paljon, piti ottaa uudet roolit elämässä. Poika sai nimekseen Miro , koska oli ihan Miron näköinen jo syntyessään.
valvottuaan lähes 3vuorokautta yhtäsoittoon, hiukset likaisina vaatteet maidossa ja puklussa hän lyyhistyi sohvalle ja itki "miksi kukaan ei kertonu että tämä on näin rankkaa" mutta siltikään, edes noina epätoivon hetkinä hän ei olisi vaihtanut tätä mihinkään.. sillä tämä oli hänen elämänsä, tie jonka hän oli valinnut.Tie jonka hän tunsi ja tie jota hän rakasti.

Miro kasvoi vauvasta taaperoksi. Perhe elämä rullasi mallikkaasti ja rakkauttakin riitti.
Sitten tapahtui jotakin odottamatonta... asia, tai asioita jotka palauttivat kerta rysäyksellä mieleen kaiken sen "paskan" mitä hänen elämänsä olikaan ollut ennen.. ennen kuin hän oli saanut tavoittelemansa onnen ja rakkauden.

Masennus.

Masennuksenkanssa oli opittava olemaan, jokaisen heistä. Ja se onnistui hyvin, sillä apua oli ehditty suht ajoissa tilanteeseen hakea. Terapiaa kesti 8kk. Ja juuri kun oli viimeisten "tarkistus" tuokioidenaika, oli elämässä jo taas parempi suunta.

Taloa etsittiin.. isompi asunto olisi välttämätön mikäli aikoi toteuttaa lisää haaveita... ja yksi niistä.. ajankohtainen.. oli toinen vauva.
Monia taloja he kävivätkin katsomassa. Jokaiseen esittelyyn he menivät aina odottaen ja innostuneina. Mutta yhtä monta kerta akun he innostuneina avasivat talon oven, yhtä monta kertaa lannistuneena se piti sulkea... ei vaan löytynyt "sitä oikeaa" . Kunnes.. se sitten tuntui löytyneen.. kuin puu takaa se hyppäsi silmille. "tämä se on"
Pariskunta kävi pankissa, laina asiat oli valmiina, kaikki oli hoidettu niinkuin pitikin....
takapakkia.. talo menikin jollekkin toiselle.. se oli suurensuuri pettymys.. se mitä he olivat tavoitelleet ja etsineet oli jo siinä... ja se vietiin.

Toinen vauvakaan ei antanut ilmoittaa itsestään... ei pitkähköön aikaan. Ja sitten kun se sen teki... hän ilmoittikin.. "ettei ollut vielä valmis syntymään"

Takana kaksi suurta pettymystä, ja masennuksen rippeetkin kummittelivat mielessä.
Kaikki kaunis mitä hänellä oli ollut tai oli edelleen alkoi haalistua.. Oli niin surullinen olo..
Vaikka heitä oli kaksi, jotka törmäsivät siihen seinään. He taistelivat surua vastaan yksinään.. irtaantuen.. lakaten puhumasta asioista jotka tekivät kipeää... Lakaten tavoittelemasta mitään.

Ja tämä nuorinainen.. koki taantumisen.. hän kuin hyppäsi ajassa taaksepäin hetkeen aikaan ja ikään, jollon hän oli tuon 17.. kun kaikki näytti harmaalta. Ei ollut suunnitelmia, ei tavoitteita... Vierellä ihminen jota hän rakasti, ihminen jonka tulkea hän kaipasi. Ja jokakerran kun hän kumartui koskettaakseen tätä toista. Hän tunsi vain viileyttä..

Vallitsi ahdistus, kaaos, turhautuneisuus.. mutta kukaan ei tehnyt asialle mitään. Kukaan ei keskustellut.

Teki kipeää elää siinä hetkessä ja siinä tilanteessa. Oli helppoa poistua.. kummankin..
Mies omiihin juttuihin, Nuorinainen käpertyen itseensä.

Ja sitten tapahtui.......

tapahtui toisen kerran.....
(asioita jotka johtivat tähänhetkeen...)