IRC-Galleria

Jebubu, hyvää Tapania.
Piti miettiä pitkään, mitä tänne kirjoittaa kun olen niin anti-jouluihminen, että saan muut itkemään ja kirjoittamatta jättäminen olisi kaavan rikkomista.

Kiinteät metallivarusteet kaksi ei ota sujuakseen. En osaa ennustaa, vaikka nyt on tarot-kortitkin. (otan ne muuten mukaan Joensuu-cityyn, pojat)
Kello on viisitoista yli yksi ja minä suunnittelen meneväni takaisin nukkumaan.

Ja koulu. Miksi sen täytyy alkaa jo ensi viikolla? Wannabesaksalaiseni ei sen takia myöskään uskalla tulla kylään, aika loppuu kesken.

"All i want for christmas is Cadbury Crunchie chocolate flake" ei tietenkään toteutunut, mutta ei se mitään. Mä sain hilseshampoota:'D

Let it snow, let it snow, let it snow.... Jebubu, tammikuussa taas.

"Good morning Miss Aino!"

...tämä on aivan mahtava TET-paikka. Mitä nyt, että yksi muksuista angstaa koko ajan.

"G'morning class."

Tänään oli tarkoitus olla sijaisena überison liikuntaryhmän toisena opettajana, mutta sitten yhden muksun veriarvot nousivat ja minä ja kolmekymmentä raivoavaa pientä apinaa jäimme keskenämme. Ymmärrän nyt, miksi opettajilla on yleensä pillit.
Lyhyet päivät rox mah sox. Pääsin tänään jo kahdeltatoista, eli TET-päiväkirjaan tulee iltapäivän kohdalle pitkä ja onnellinen viiva.

Me muutetaan ensi viikolla;( Toivottavasti kurrepankin asiakaskunta tykästyy minuun, ettei tarvitse siellä kilometrin päässä olevia naapureita kävyillä heitellä. Armas mummoni, normaali; ei-demoni, kysyi, että voi kun se on nyt kamalaa, jääkö teillä kamalasti kavereita Ruosniemeen.

Eh '*-* Ei se nyt niin kaukana ole, eihän?

Hain tet-paikkanikin viimein viime viikon perjantaina. Viimeinen mahdollinen päivä oli, mutta kuka sitä nyt aiempaa olisi halunnutkaan:)
Kerroin eräälle nimettömälle ystävättärelleni, että Suomessa kaikki tetistä kieltäytyvät ammutaan brutaalisti seinää vasten. Hän kysyi, että eivät kai ne teloita pieniä lapsiakin? Ei, vain yhdeksäsluokkalaisia...

Ollaan tänään myöhemmin menossa katsomaan improa, mutta kyyti on vielä hakusessa (pojat, minähän en kävele sateessa. Ainakaan usein). Nyt siellä näyttää kun satais lunta. Missäs ne pokat olikaan?

Eeeh, käytiin torstaina katsomassa sitä 'uutta' taloa. Tilanteen kaaosmaisuutta ei kuvaa muovimatot, pihasauna tai punamullalla maalatut seinät ja naapurin hevosaitaus, vaan pikemminkin äitini lausahdus: "Haluatko sä sinne huoneesees oven?"
Kai se tarkoitti, että oven tai verhon... tai jotain.

Huomasin olevani oman naurettavan sääntöni mukaan vapaa kirjoittamaan taasen. mitäs tekosyvällistä ja wannabenerokasta sitä nyt keksisi?

Kunnon lapsenvahti karkaa aina tilaisuuden tullen koneen ääreen nörtteilemään. Pikkumuksut on kamalia! Ne ulvovat ja rääkyvät, haluavat aina jotakin ja juoksevat ympyrää kunnes taas ulvovat ja rääkyvät. Sukulaislapsia kestää vielä jotenkin, mutta isä Paten kärsivällisyys menee koville kun puhutaan naapurin muksuista. Ne ei ole sukulaisia ja silti ne tunkevat tänne "leikkimään" meidän pikkuhirviöiden kanssa. Kun omaa happaman hysteerisen luonteen, samanlaisen kuin minulla ei kannata ajaa miestä äärirajoille.

No, pitää mennä etteivät pikkuhirviöt huku kylpyammeeseen. Murreopin mukaisesti nährään ens kuussa uuden koti-isän valitusvirren myötä.

Neljäs merkintä, tahtiin yksi per kuukausi. Tunnen olevani ankean arjen uhri, jopa lomallakin. Sairastaminenkin sujuu rutiinilla. Kahdenkymmenen tunnin syvän unen jälkeen tunnen olevani valmis kohtaamaan muisteloita. Minulla ja Sinkkuelämään Samanthalla(vai mikä sen nimi on? se blondi kuitenkin) on sama ongelma. Me molemmat kaipaamme Maltaa.

En ole käsitellyt aihetta kirjallisesti, mutta ensimmäinen viikko tuon liian lyhyen matkan jälkeen oli yhtä tuskaa, ei pelkän kotimaan kylmyyden takia. Olin jotenkin tuuduttanutunut ajatukseen, että vielä oli kesää jäljellä ja lähtö tuntui viimeiseen päivään asti kaukaiselta painajaiselta. Nyt jälkeenpäin tuntuu hivenen katkeralta, kun mikään ei ole muuttunut. Olen palannut arkeen, kotiin. Samat ihmiset, samat kadut, samat hyttyset... Kuinka angstisia tahansa, tuntuu että kesä olisi kadonnut. Kun me lähdimme tuntemattomaan, jäi kotiin alkukesän viileys. Palatessa täällä oli vieläkin viileämpää. Kuin olisi hypännyt keväästä syksyyn.

Katkeruuskin alkaa hiipua onnellisen Maltan unikuvan mukana. Ehkä kuvien kehittäminen tuo muistot pastellinsävyisestä taivaasta ja katoavasta hosisontista takaisin.
Ehkä minä olen muuttunut.

(tai ehkä minusta on tullut vielä itserakkaampi ja oudompi)

Tässä maassa ei ole kesää... Jääkarhut kulkevat kaduilla 24/7. Ja syynä katkeruuteen on tämä ach-niin-kauhea epätietoisuus. Ei, mummo ei ole kanveesissa eikä kissa sairaalassa vaan pohdin elämän suurinta kysymystä, kumpi voittaa karhu vai leijona? Tämä ei kuitenkaan ole päivän kysymys, vaan miten valita kahdesta hyvästä, kun tietää kuitenkin menettävänsä jotain?

Niin, se on epävarmuutta eikä epätietoisuutta. Suokaa anteeksi sanaleikkini.

Jee jee! Mulla (ja teillä muillakin) on kesäloma! Kesälle tehdään isot suunnitelmat ja sitten kuitenkin päädytään siihen, että istutaan koneella nimeltämainitsemattomalla Kendosaitilla ja yritetään epätoivoisesti viikata hakamaa. Se on vaikeata. Ja mulla ei ole ollut se kuin kaksi kuukautta... (idiootti)

Ooh, mullahan on päiväkirja. Mihins tätä käyttäisi?