IRC-Galleria

Valoa,
kuviteltu maisema ja sumua.
Kiiltää terä hampaissa,
valkoisessa pimeässä.
Viiltää auki ranteet,
tuntee lämmön,
näkee punaista.
Sulkee silmät,
ja ulvoo surusta.
Pettää heikot tassut alta.
Yksin jää
susi tää
maahan makaamaan.
Turkki vereen tahriintunut.
Haavojaan nuolee,
liian myöhään.
Kyyneleen itkee,
ja alas painaa pään.
Matkalle lähtee,
vaeltamaan,
sielu sen
kahlittuna kulkemaan.
Saapuu luokseen vastakohta,
valkeudessa hahmo musta.
Halaa kylmää ruumista,
vinkuu kaipuuta.
Lähtee pois ei minnekkään,
tietämättä,
kanssa sielun valkean,
joka ohjaa ystäväänsä varjoa,
eteenpäin,
tiellä tyhjyyden.
Näin hiljalleen,
ruumis mustan ystävän,
haihtuu tuuleen,
kadoten kokonaan.
Jälleen,
he tapaavat toisensa
ollen onnellisia,
siinä valoisassa tyhjyydessä,
maailmassa kuvitellussa.
Silloin jäljelle jää
kaksi erilaista ystävää
sielua kestävää,
joiden yhdistyessä
syntyy nuoren tytön henki,
VARJO VALKOINEN.


(Vieläkin, tyttö näkee vierellään nuo sudet, ikuisuuden ystävät, vain mielikuvitusta ovat. Kaunis runo kuitenkin, kuviteltuna. Vaan valhetta yhtä kaikki, lyhyt uni pään sisällä. Vaan kun todellisuuteen herää, se on toinen... Ei ystäviä; vain vihollisia ne ovat keskenään, toisiaan tappaa yrittää. Hyvä ja paha, täydet vastakohdat. Ystäviä kenties koskaan ollutkaan, katoaa unelma, tämä, niin lyhyt mutta kaunis.
Te tuskin koskaan voitte ymmärtää, miten revityt nämä kaksi sielua ovat. Toinen täynnä vihaa, toinen surua, kaipaa rakkautta, haluaa rakastaa toisiaan, olla tasapainossa, jottei tytön sydän kahteen repeytyisi kokonaan. Vaan voiko täysin erilaiset koskaan löytää yhteistä tietä, en puhu sinusta tai kestään muustakaan, vain itsestäni, jotka hukassa ovat, vankina jossain keskivälissä. Toivoen että sopusoinnun löytäisivät, itseni, jostain tyhjyydestä, vai missä lie ovatkin.)










Yössä vaeltaa,
varjona pimeydessä.
Tietämättä määränpäätä.
Katselee ympärilleen.
Tuskan tuntee,
kuulee kuiskaukset,
muttei näe ketään.
Tietää,
yksin on
niiden armoilla,
sielu hentoinen,
heikko ja uupunut.
Sydän särkynyt,
petetty.
Pitää jatkaa,
kestää,
taistella.
Olemattomia vastaan.
Yhtäkkiä
äänen kuulee,
selkeän ja erilaisen,
ystävällisen:
"Luota vain."
Näkee edessään
sillan ränsistyneen,
ja päässä sen
valon ja rakkauden.
Vaan kääntyy pois.
Ei luottaa voi.
Kimmeltää kyynel
pudotessaan
maahan kankeaan.
Kävelee pois
hahmo yksinäinen,
takaisin pimeyteen
hiljalleen kadoten.