IRC-Galleria

Olipa kerran pieni merenneito prinsessa. Eräänä myrsky-yönä hän pelasti merestä nuoren prinssin. Hän rakastui tähän ja kieltoja vastustaen vaihtoi äänensä... noidan takajuomaan, joka muutti hänet ihmiseksi. Mutta ehtona oli ettei hän voinut enää palata merenneidoksi. Ja jos prinssi naisi toisen, pieni merenneito muuttuisi seuraavana aamuna vaahdoksi ja katoaisi. Merenneidon saamiin jalkoihin sattui armottomasti... eikä hän äänensä menettäneenä voinut ilmaista tunteitaan. Lopulta prinssi otti vaimokseen naapuri prinsessan. Silloin pienen merenneidon sisaret tulivat muuassaan tikari ja sanoivat: "Jos pistät prinssin tällä tikarilla, sinun ei tarvitse kuolla...". Mutta pieni merenneito viskasi tikarin pois... ja aamun sarastaessa... Hän muuttui merenvaahdoksi´. Hän rakasti prinssia, joten hän halusi olla tämän luona... Ei pelkoa, ei epäröintiä... Juodessaan taikajuoman hän ajatteli vain haluavansa tavata prinssin. Jalkojen viiltävä kipu... Puhekyvyttömyydestä kumpuava turhautuneisuus... Ympäristön silmissä hänen käytöksensä oli luultavasti outoa...Pikku hiljaa asteittain... Hän alkoi ajatella. "Tapa prinssi tällä tikarilla!! Silloin saat pitää henkesi! Et muutu merenvaahdoksi!!" Miksi...!? Se tekisi minut paljon surullisemmaksi... Kuin jos kuolen itse. Olen niin iloinen... Nähdessään sinut onnellisena. Sillä... Minä.. Niin, Pieni merenneito oli oppinut rakastamaan... Hän lunasti kivulla... Ihmisyyden... "Prinssi... Hetken olin antautua surulleni... Ja tappaa sinut. Mutten kyenny siihen! En voinut mitenkään tehdä sitä... Koska olet ´liian tärkeä! Hyvä Jumala... Onko tämä sitä... Mitä kutsutaan rakaudeksi...?"

Jos kunnioitatte yhtään Naantalin palossa kuolleita ja loukkaantuneita
lisätkää kunnianosoitus blogiinne.

Oli kyse kuinka mitättömästä asiasta tahansa...Aina kun saan taas uuden haavan sydämeeni...Ajattelen...Tämän olevan "RANGAISTUS". Sanat, joita kukaan ei lausu ääneen, kaikuvat sisälläni...