Kyllä tuntuu taas siltä kuin kaikki hajoaisi...
Kaikki...
mieleni, elämäni, maailmani, kaikki...
Tähän epätoivoon on niin helppo hukuttautua hiljaa ja ajelehtia sen mukana pois...
pois...jonnekkin...
Jonnekkin missä tuska loppuu ja hiljaisen valittajan viimeinen valitus haihtuu ikuiseen hiljaisuuteen.
Niin on tunne sisälläni musertava.
Silmäni ovat nähneet kuolemaa, en jaksa enää...
Miksi ympäriltäni kuolema korjaa satoaan sitä niittäen kiivaasti?
Eikö päivääkään ilman tuskaa, ilman surua, ilman kipua, ilman tätä epätoivoa...
Näenkö vielä päivää parempaa?
Vai tännekö jään yksin harhailemaan?
Ikuiset kysymykset mielessäni....
Vieläkö voin tuntea kesätuulen lempeän poskellani sen kuivatessa kyyneleeni?,
ehkä on olemassa vielä eräs joka saa minut luottamaan elämän kauneuteen...
Saa jäätyneen sydämeni sykkimään onnesta...
Huuleni hymyyn saa...ehkä...