IRC-Galleria

Kävelen talvella yksin pimeässä metsässä jossa useimmat puista ovat kuusia, toiset suuria ja ylpeitä tammipuita. Metsä on kuin harju, kävelen alhaalla suurella lumisella tiellä.
Olen kävellyt sen tien monta kertaa, en tiedä edes metsän nimeä, missä se on mutta tiedän aina minkä tien valitsen.
Nään sen unena, aina kun pysähdyn katselemaan tyhjää, aina sama muuttumaton metsä.
Muistan kävelleeni ystävieni kanssa ansaan jossa vaani karhuja, niin suuria ja pelottavia mutta myös omalla omituisella tavallaan niin lempeitä.
Juoksemme ja puiden paljaat oksat tarraavat säälimättömästi hiuksiini.
Suuret tassunjäljet painautuvat hankeen kuin ne olisivat olleet siinä aina, kuin maamerkkinä.
Aina kun nään sen niin ymmärrän että karhuja tulee joka kerta aina vain enemmän ja ne kasvavat suuremmiksi.
Ne eivät vaan koskaan saa meitä kiinni.
Kävelin taas yksin, samassa metsässä jonka tunnen niin hyvin kuin se olisi koti. Lämmin, odottava mutta niin täynnä erinlaisia petoja.
Kävelen samaa suurta tietä, poikkean yhdelle pienistä poluista, tuulee kovaa ja pakkanen iskee vasten kasvoja aina vain jatkan matkaa.
Susia. Harmaita ja omituisen vihaisia, kaikki sudet säntäävät perääni, kuin valmiina tappamaan. Juoksen, kunnes saavun tielle mistä aloitin matkan, tielle mikä on kuin koti. Sudet perääntyvät, ikään kuin peläten jotain tai jotakuta. Eksyin tuolle pienelle polulle liian monta kertaa, susia oli melkein koko metsä täynnä. Oli vaikea jatkaa matkaa suurelle tielle.
En uskaltanut enää kokeilla teitä, pieniä polkuja ja jäin lumihankeen harjun reunalle istumaan katselemaan pilvetöntä auringonlaskua. Kuulen ääniä, kauniita ja niin hentoja, jostain kuuluu hyminää, tuuli laulaa.

Olen lötänyt sen tien, unessani, painajaisessani, katsellessani. Tunnen paikan läpikotaisin.
Mikä on sen metsän nimi?