IRC-Galleria

Torstai 27.1. Rv 39+1
Klo 2.15 herään kovaa supistukseen. Koska olen tajuttoman väsynyt, yritän jatkaa uniani. Sillä hetkellä uskoin kuvittelevani sen olevan kovempi kuin mitä se todellisuudessa oli.
Klo 2.50 herään uudelleen kipeään supistukseen. Päätän mennä suihkuun, jos se rentouttaisi ja alkaisi väsyttämään uudelleen.
Klo 3.05-3.20 menen suihkuun ja sinnittelen siellä vartin. Ei supista ollenkaan, mutta suihku tuntuu jotenkin ahdistavalta juuri nyt. Siellä on kuitenkin aikaa ajatella veden valuessa: "Kohta meillä on vauva! Näyttääköhän se Violalta? Onkohan sillä tukkaa? Onkohan se tyttö vai poika?". Kysymyksiä risteilee päässä.
Klo 3.20-3.40 tulen suihkusta ja kuulen jo suihkun ovenkin takaa, kuinka Panu kuorsaa. "KIVA! Just ku oisin ite voinu käydä nukkuu, niin tossa metelissä ei nuku kukaan", ajattelen. Alkaa supistella taas 10-15 min väleillä ja ne alkaa tuntua kipeältä. Otan Panadolin. Pirjo lupasi tulla 6.30 meille, että voidaan lähteä Jorviin uudestaan ja sitten ei ilman vauvaa tultaisikaan takaisin. Jos nyt yrittäisin vielä nukkua ja supistukset saisi pysyä poissa, että saan nukuttua. Käynnistykseen mennään kuitenkin, niin turha tässä kärvistellä. Olen oikea murheenkryyni.
Klo 4.00-5.00 heräilen 5 minuutin välein ja tarraan Panua kädestä kiinni. Tuska iskee päälle ihan tosissaan ja sillä hetkellä saan pistää kaiki peliin, etten huuda niin lujaa, että Viola heräisi. Ulisen tyynyyn. Kynsin ja puristan Panun kättä siihen malliin, että sekään ei varmana nuku supistuksen aikana. Aina kuitenkin nukahdetaan uudelleen.
Klo 5.10 herätän Panun tokaisemalla: "YLÖS! NYT MÄ EN ENÄ KESTÄ"! Panu onkin tikkana hereillä, kun huomaa, että en varmana pilaile ja nyt tosissaan on kovat tuskat. Panu soittaa Pirjolle, että ”alappas tulla jo aika pikaseen.” Odotellaan Pirjoa ja sillä välillä supistaa niin kovaa, että meinaa itku tulla ja joudun kontillani ottamaan niitä supistuksia vastaan. Elämäni pisimmät 20 minuuttia oli odottaa, että kyyti ja Pirjo tulivat. Lopulta päästiin lähtemään.
Klo.6 käyrille jälleen ja supistukset ei piirry vieläkään, kun taas ne anturit on aseteltu miten sattuu. Kiroan Panulle, että "eikö ne helvetti osaa ees käyriä laittaa?!" Nyt tekee hankalaa maata tosissaan pedillä ja ulisen, kun supistaa. Kun tutkitaan, olen jo toiveikas: "Nyt on kyllä ainaki puoli senttiä lisää tullut!", ajattelen. No eipä ollut ja sanon vittuuntuneena Panulle, että "kato vaa ku leikkurin ovet käy niin et viuh vaan ku tulee joku tulehdus ku tää vauva jäi tänne mahaa vielkin". Vesien menosta oli kuitenkin jo reilut 24 tuntia.
Klo 6.30 päästään olohuoneeseen taas odottelmaan ja saan aamupalaa. Jestas, kun supistaa, etten pysty enää olemaan pystyssä ja huudan aina supistuksen iskiessä. En vain pysty olemaan hiljaa.
7.30 Aikki tulee olohuoneeseen ja tutun naaman nähdessäni tulee helpotuksen tunne. "Ihanaa, Aikki kyllä hoitaa homman", ajattelen. No, Aikki tosiaan hoitaa hommat: Kävi heti soittamassa lääkärille ja konsultoimassa ja klo 8.00 ollaan synnytyssalissa ja saan antibioottia tipasta ja oksitosiinia toisesta. Samalla alkaa ilokaasua viritellään, kun käyn vessassa ja sitä ilokaasua alankin ottaa keinutuolissa tyytyväisesti keinutellen supistusten tullessa. Ihanaa, miten se kaasu helpottaa, kun Panu kertoo aina, millloin alan ottaa, kun supistus alkaa tulemaan, ja milloin lopettaa, kun supistus alkaa hiipumaan. Ihanaa tavaraa!
Klo 9: Ei sitten enää olekaan ilokaasu niin ihanaa, kun enää ei helpota huipun iskiessä ja kaasumaskin takaa alkaa kuulua kiljuntaa.
Klo 9.30 totean Panulle, että "en mä pärjääkää enää tän voimin, soita kelloa, mä haluun epiduraalin!". Sitten saapuukin anestesialääkäri paikalle ja klo 10.52 lähtee ensimminen puuduteosa. Tässä välissä muisti on melko hatara. Muistan kuitenkin, että tuskissani vääntelehdin ja kiljuin pedillä kaasumaski naamassa ja Panu taisi jossain vaiheessa pitää vähän kiinnikin, etten putoa siitä. Revin Panua muistaakseni paidan helmastakin melkein mun päälle. Kun ei ollut kättä puristettavana, niin otin kiinni siitä mistä sain. Sitä tuskaa ei voi sanoin kuvailla, mitä ne supistukset olivat. Kokonaisuudessaan puudutteen laitto meni hyvin, paremmin ja sujuvammin kuin viimeksi, vaikka nyt kyllä musta tuntui, että se kesti kauemmin. Toisaalta piti aina odottaa, kun supistus iski eikä voitu edetä mihinkään.
Klo.10.20 alkaa puudute vaikuttaa ja saan syötyä leivät, jotka Aikki 2 tuntia aiemmin oli pyynnöstäni tuonut. Epiduraalin ihanat sivuvaikutukset alkavat ja tärisen kuin horkassa. Supistuksia tulee n. 2 minuutin välein, mutten huomaa yhtään mitään. Kohdunsuu on tässä vaiheessa 3 cm auki. "Vau, jotain tapahtuu!".
Klo12 oltiin nukuttu puolisen tuntia kumpikin, kun huomaan, että se tuttu tunne "NYT supistaa" iskee. Äkkiä painamaan kelloa ja uutta epi annosta. Saankin sen klo 12.03. Aikki toteaa kohdunsuun olevan vajaa 5 senttiä auki. Melkein itku pääsee. Nyt ollaan jo pidemmällä kuin Violan synnytyksessa. Ehkä kaikki menisikin hyvin.
Klo 13: Alkaa tulla taas supistuksia ja alan tuntea kovaa painetta aina supistaessa. Otan ilokaasun avuksi kestämään niitä. Epiduraali vaikuttaa vielä, mutta paine tekee ikävää. Päätän, että pysyn nyt kaasun kanssa enkä tartvitse uutta epiduraalia heti perään, ei niitäkään ikuisesti voi ottaa ja tässä voi mennä kauan. Veikkaan itse, että 8 aikaan illalla päästään tositoimiin.
Klo 14 soitetaan kelloa ja infotaan Aikkia tunteesta, että nyt varmaan rupeaa puudute lakkaamaan ja paine tuntuu aika ikävältä. Aikki sanoo, että tutkitaan kohdunsuu ensin ja sitten laitetaan puudute. Käyn vessassa tässä välissä ja sitten tutkitaan. "Tää on edenny tosi hyvin kyllä!", sanoo Aikki ja, kun Panu se ensimmäisenä ehtii utelemaan, niin vastaus on, että "Reilu 8 senttiä auki, saat mielellää ton epiduraalin vielä" vastaa Aikki pilke silmäkulmassa. Oltiin aiemmin puhuttu mun ponnistusvaiheen pelosta ja kivusta, että jos tuuri kävis niin epiduraalia olisi jäljellä vaikuttamassa.
Klo 14.30 on kova paine ja ilokaasua vedän ja Aikki kehottaa ähkäisemään aina, kun tulee tunne, että ponnistuttaa. Kuulemma näin vauva laskeutuu alemmas ja työntää reunoja edestä pois ja avaa viimeiset sentit. Niinpä minä sitten ähkin kuin olisin kakkoshädällä ollut. Olo oli melko idioottimainen siinä ähkiessä. "Vähän ku vääntäis paskaa selällään", totean Panulle ilokaasupäissäni.
Klo 14.50 yhtäkkiä Aikki toteaakin, että "noniin seuraavalla kerralla, kun sua alkaa supistaa niin ponnistat". APUA! Nyt se tulee se ponnistusvaihe! Meneekö oikeasti kaikki hyvin eikä leikata? KOKO ajan olen kauhulla odottanut, että milloin kaikki menee pieleen ja kysellyt vauvan sydänäänien laitaa. "Kaikki on juuri niin täydellisesti kun pitää".
Klo 15.00 Oltiin jo täydessä tohinassa ponnistusvaiheen kanssa ja minä ponnistin niin täysillä kuin ikinä kykenin ja osasin. Kun tuntui, ettei voimat enää riitä, karjuin kuin mikäkin luolanainen ja sain ihmeellisen paljon voimia siitä. Panu tuki mua niskan takaa ja supistusten välissä antoi mehua ja pyyhki kylmällä pyyhkeellä otsaa. Olo oli kuin nyrkkeiljällä, joka odottaa pääsyä taas takaisin kehään taistelemaan.