IRC-Galleria

[Ei aihetta]Tiistai 29.01.2008 19:06

Katsotaan kuinka monta tuntematonta tai tuntemaani ihmistä uskaltaa sanoa ''moi'' päiväkirjaani.
Sit kopioi omaan päiväkirjaan jos oot sanonu moi.


Vuonna 1933 pieni tyttö joutui murhaajan uhriksi. Murhaaja hautasi tytön elävältä maahan toistaen samalla sanoja “Toma sota balcu“.

Nyt kun olet nähnyt ja toistanut mielessäsi nämä sanat, tulet tapaamaan murhatun tytön. Ensi yönä, kun olet nukahtanut, tyttö ilmestyy makuuhuoneesi kattoon ja tukehduttaa sinut samalla tavalla kuin hän tukehtui itse.

Jos kirjoitat tämän tarinan omaan blogiisi, hän jättää sinut rauhaan. Hyvät tekosi palkitaan.

[Ei aihetta]Torstai 24.01.2008 00:13

Joopa joo..yrittäis lähtä nukkumaan saas nähdä mites tää yö menee..valvoessa vai ei..hyvejä ötyjä=)

[Ei aihetta]Keskiviikko 23.01.2008 15:39

Keuhkoputkentulehdushan se oli..antibiootti kuurilla siis..jospa sitä nyt paranis..=)

[Ei aihetta]Keskiviikko 23.01.2008 09:45

Odottelen tässä et kello tulis kahdeksan..et sais soittaa lekuriin..tuntuupi että mahtaa olla keuhkoputkentulehdus..oon nyt 2 yötä valvonu yskien..*huoh*

[Ei aihetta]Maanantai 21.01.2008 18:40

Mä möin tänään "pakon eessä" läppärini.. ja pöytäkonneesta pamahti poweri.. joten mua ei varmaan kauhiasti tässä lähipäivinä näy täällä..niin siis se äijä hakkee tän mun släpän parin tunnin päästä...

[Ei aihetta]Lauantai 19.01.2008 18:30

Haaste


5 tärkeintä...

Kerron mitkä viisi tavaraa (ei asiat eikä ihmiset) minulle on tärkeimpiä.

Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä,
jotka haastan tekemään saman perästä.
Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä.

Ilmoitan ne viisi henkilöä haasteen lopuksi ja käyn
ilmoittamassa haasteesta heidän kommenttilaatikkoihinsa.

1.Kännykkä
2.Tietokone
3.Avaimet
4.Auto
5.Töllö

En jaksa haastella=)

[Ei aihetta]Lauantai 19.01.2008 18:27

Kiittelen tätä kautta ihania ystäviä ja kavereita ja tuntemattomia onnitteluista!!!OOtte kaikki ihania!!!<3<3<3<3

Ja tänään on sit BILEEEET!!!!!!!!=)

[Ei aihetta]Lauantai 19.01.2008 12:11

Kopioin. Koskettava tarina.

Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan
pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.

Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelin
itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä?
"Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle,
pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä.
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken
päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa
maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen
silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti
päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.

Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä Etsien
lasejaan, kyynel
silmissään. Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin:
"Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen."
Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi.
Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.

Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin
häneltä, miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän
sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen
kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.
Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän
vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko
viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä
enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.

Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa
kanssa. Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin
paljon kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat
muskelit. Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä
lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot
jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla,
mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.

Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä.
Olin todella iloinen, ettei Minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.

Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän
oli todellakin päässyt sinuiksi itsensä kanssa kouluvuosinaan.
Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän
tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen.
Olin joskus kateellinen.

Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista
kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."

Hän ryki hieman ja aloitti puheensa.
"Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka
ovat auttaneet oppilaita selviämään Vaikeistakin vuosista.
Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties...
mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille,
että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen
ystävänsä. Aion nyt kertoa teille erään tarinan."
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä,
jolloin ensi kertaa tapasimme.
Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna.
Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa,
ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä
keräämään niitä koulusta jälkeen päin.

Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili.
"Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni
pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika
kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään
heikoimmillaan.

Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen
kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden
syvyyttä.

Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä
eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan
suuntaan.


Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1)Voit kopioida tämän omaan päiväkirjaasi
2)tai voit olla kopioimatta viestiä ja toimia ikään kuin se ei olisi
vaikuttanut sinuun mitenkään.

[Ei aihetta]Perjantai 18.01.2008 01:18