IRC-Galleria

Olenko väärässä, kun sanon, että elämä on julmaa?

Joka päivä näen kärsimystä. Joka päivä aiheutan kärsimystä huomaamatta. Mutta silti ihmiset ovat lähelläni. Silti olen ihmisten kanssa ketkä satuttavat minua. Miksi? Senkö takia, että meidät on luotu satuttamaan? Kärsimmekö niin kauan että kuolemme? Vai onko elämässä vielä jotain mitä minun pitäisi nähdä?

Nämä seuraavat päivät ovat koettelemusta. Pitäisi jaksaa olla se pirteä,kuunteleva Heidi ketä aina olen ollut. Mitä jos en jaksa esittää enään? Mitä jos päätän nyt vain luovuttaa ja olla se ketä kuunnellaan?

Olisin niin paljon asiaa mitä tahtoisin kertoa. Olisi niin paljon ajatuksia mitä tahtoisin kertoa ihmisille. Mutta en pysty syystä tai toisesta.

Sanoin joskus etten koskaan voisi olla niin itsekäs että lähtisin oman käden kautta pois. Jättäisin kaiken taakseni ja lähtisin. Ei. Se olisi väärin. Myönnän, pelkään elämää. Mietin joka aamu että mitä tänään tapahtuu. Mitä jos tänään kaikki hajoaa kahtia? Mitä sitten teen? Onko normaalia täristä joka aamu miettien että kestänkö enään?

Lääkkeillä ei paranneta ihmistä. Vaikka kaikki sanoo että lääkkeet parantaisivat oloa. Totta. Mutta hetkeksi. Silloin kun ei ollut mitään lääkkeitä, silti ihmiset jaksoivat. Joten miksi minä en jaksaisi? Onko maailma muuttunut niin paljon, että loppujen lopuksi ihmiset pysyvät hengissä lääkkeiden avulla? Vaikka menettäisin kaiken, en piristäisi oloani lääkkeillä.

Alkoholi. Siihen monet turvautuvat. Sekin on jonkinlaista lääkettä. On helppoa juoda suruun. Mutta aamulla kaikki on niinkuin ennenkin. Ehkä jopa pahemminkin. Silti juon itsekkin. Ainakun suoraan sanoen vituttaa, juon. Järkevää? Ei. Silti teen sitä.

Kaikki mitä teemme on periaatteessa turhaa. Jos perustan perheen, ostan kodin ja vaikka teen yrityksen, kaikki tämä voi kaatua yhdessä päivässä. Joudumme olemaan varpaillani koko elämän. Miksei kaikki voisi olla niinkuin ennen?