IRC-Galleria

Ruohoa katsellessa muistan Arvin. Ruoholla ei ole ennakkoluuloja, eikä se kasva käskemällä. Jos sataa ja paistaa sopivasti, ruoho voi paksusti, ja kasvaa nopeasti. Jos on kuivaa, ruoho kasvaa hitaasti ja ruskettuu. Ruoho voi kiusata tai olla ilonaihe. Jotkut antavat ruohon kasvaa ja rehottaa. Jotkut taas eivät saa rauhaa, ellei ruoho ole millimetrin pituiseksi parturoitu. Ruoho jos mikään mittaa ihmisen mieltä: osaatko sopivasti antaa olla ja samalla välittää?
Arvi tuotiin ala-asteen ensimmäiselle luokalle aivan niinkuin minutkin tuotiin: äiti toi kädestä taluttaen. Niin sitä on maailmalle lähdetty, käsi äidin kädessä. Joskus ajattelen, että ehkä äiti odottaa tuolla seuraavalla portilla taluttaakseen minut taas uuteen oppiin. Saa nähdä.
Arvin äiti oli kuitenkin erilainen kuin muut äidit, hänellä oli pitkä ja leveä samettinen hame ja paksusti kultaa korvissa ja ranteissa. Ja siinä missä muut melkein kuiskailivat, hän puhui estotta lujaan ääneen, käski Arvia olemaan karkaamatta koulusta. Koulua piti käydä, oppia. Vai halusiko Arvi hevosmieheksi?

Itselläni oli vanhoista luokkakuvista päätellen siihen maailman aikaan vitivalkea, villi tukka. Arvilla oli kiharat ja sysimustat hiukset. Juuri sellainen josta isät saivat tukistaessa hyvän otteen, ja johon äidit, tädit ja ventovieraatkin naiset herkästi työnsivät sormensa kuin saadakseen hetken koskettaa jotakin viatonta, pehmeää ja kaunista. Tukka oli osa Arvia, osa häneen minuuttaan ja ylpeyttään.

En muista kumpi sen teki, opettaja vaiko terveyssisar. Mutta sen muistan, että se tapahtui jo ensimmäisen koulupäivänä: Mustalais-Arvilta leikattiin millin koneella tukka, ja sänkeen siroteltiin valkeaa jauhetta, jonka tehtävänä oli häätää täit ja muut paholaiset hänen päästään. Mustalais-Arvi itki, huusi, ja pani vastaan, mutta mikään ei auttanut. Kiharat leikattiin armotta pois. Jäljelle jäi millin sänki, sellainen jota kurin ja järjestyksen ihmiset rakastavat.
Minun valkeisiin villeihin hiuksiini ei kukaan kajonnut. Sen paremmin opettajalle tai terveyssisarelle ei tullut mieleenkään, että siinä pehkossa olisi voinut olla täitä. Ei vaikka minun äidilläni ei ollut kultaa korvissa eikä ranteissa. Mutta olinhan valkolainen, en mustalainen.
Seuraavana päivänä Arvia ei näkynyt koulussa. Eikä näkynyt enää koskaan. Kerran Arvi ilmestyi naapurin orapihlaja-aidan taakse, ja tarjoutui lantista laulamaan. Naureskellen miehet antoivat lantin, ja Arvi lauloi. Minusta Arvi lauloi paremmin kuin Robertino, ihailtu italialainen. Kirkkaasti, ja niin että sydämessä teki yhtäaikaa hyvää ja pahaa. Se oli viimeinen havaintoni Mustalais-Arvista. Mutta usein olen häntä ajatellut. Kuinka olisi käynyt, ellei hänen kiharoitaan olisi ensimmäisenä koulupäivänä parturoitu, riistetty? Olisiko elämä mennyt toisin, paremmin?

Katselen ruohoa, ja päätän olla leikkaamatta sitä. Arvin muiston kunniaksi. Olkoon ruoho pitkä ja villi, aivan niin kuin Arvin ja minun hiukset silloin. Viisas on ruoho. Ja suvaitsevainen. Eivät sitä voikukat, poikkeavat pisteet, piinaa. Meitä pienisieluisia ne piinaavat.
Paljon on ihmisellä oppimista ruoholta. Siksi sitä kannattaa välillä vain katsella. Ja antaa olla juuri sen pituinen kuin se haluaa olla. :)