IRC-Galleria

Kun ymmärtää, mitä etsii, tietää että on koko ajan etsinyt mahdotonta.
Onni on meissä itsessämme. Ymmärtääksemme sen, tipumme kaivon pohjalle.
Niissä pohjissa muistamme itsemme. Olevamme elossa. Ja samalla niin kuolleita.
Ja tänään minä muistan itseni.

"talvi toi meidät tähän paikkaan
missä lepäämme kylki kyljessä
opimme enemmän toisiamme
opimme ajoissa luopumaan

en ehkä tiedä mitä tehdä
vaikka joskus olenkin varma
ja joskus makaan aivan hiljaa
ja uskallan vain epäillä

jos yrittäisin puhua vain sanoja
käsiin jäänyt kosketuksen paloja
täytyy luopua, ajatella uudelleen
itsensä ja muut"

Tänään minä löysin itseni. Kaivon pohjalta.

Ensimmäinen "kalenteriluukku" avattu. Miten joku voi olla yhtä kultainen?

Mun rakas pikku Buddha. Kiitos iksu raksu poksunen!

Isänpäivänä minusta tuli ulos känkkäränkkä. Ilman Mikko Alataloa.

Hannah: "Voidaanko katsoa, jotain toista kanavaa?"
Minä: "Vittuako me mitään toista kanavaa saatana katotaan. Mun pitää olla turpa kiinni kun sä luet kirjaa, joten ole sä nyt saatana turpa kiinni kun mä katson salibandyliigaa!"

SSV oli siinä vaiheessa muistaakseni häviöllä Josballe. Koko pelistä en muistakkaan sitten mitään.
Siis muuta kun sen että Tiitu oli tosi ärsyttävän näköinen.

Jossain vaiheessa iltaa isi pyysi mua hakemaan Jonnan junalta, autolla 2 kilometrin päästä.
Mä olin ehdottomasti sitä mieltä etten tasan mene omalla autolla ja "miks aina mä jumalauta".

Jossain vaiheessa taisin pitää sitten puolen tunnin mykkäkoulun, jonka tehottomuuden huomattuani vaihdoin sen nenän kaivamiseen. Ihan vaan ärsyttääkseni broidia, joka vaan nauroi. Ei tehonnut siis sekään.

Oli aika istua isänpäiväillalliselle, jolloin mä pysähdyin pöydän päätyyn ja tiuskin että mun pitää taas varmaan heittää Jonna kotiin = en voi juoda viiniä tai olutta.
Hannah lupautui kuskiksi mutta viini olisi maistunut sen jälkeen muultakin kun siltä itseltään.
En ottanut viiniä.

Poistuin pöydästä kiittämättä. Kukaan ei huomannut vieläkään. Että kun vitutti.
ROJAHDIN sohvalle siksi että äiskä on aina kieltänyt sen, jottei siitä mene ne vieterit rikki.

Lopulta olin niin ärsyyntynyt, kiukkuinen ja vittuuntunut känkkäränkkä, että turvauduin viimeisinpään. TV:stä oli laitettu jonkinlainen isänpäiväkonsertti soimaan isänpäivän kunniaksi. Vaihdoin kanavan Suomi-Ruotsi lätkämatsiin.

Millä tavalla mua voisi käsitellä? Noh, niinkuin känkkäränkkää kuuluu käsitellä.
Otetaan tukasta kiinni ja annetaan kunnon tukkapölly, tietenkin! Mun isi on kuitenkin sen verran kultainen ja sivistynyt ettei tehnyt tätä. Luovutin mä lopulta, mut se on sivuseikka tässä tarinassa.

Ymmärsin että anteeksianto on vaikeinta.
Helppo jatkaa eteenpäin mutta miten unohtaa rikkomukset, joita on tehnyt ja joiden kohteeksi on joutunut?
Pahinta sen sijaan on myöntää itselleen että ne rikkomukset ei ikinä katoa. Ne joko suurentuvat tai katoavat pieniksi näkymättömiksi. Mutta siellä ne ovat vaikka et niitä näkisikään. Silloin sinun täytyy myöntää itsellesi että et joko uskalla tai et halua katsoa.
Helpointa on sen sijaan kostaa. Se on yhtä aikaa pelottavinta.
Kosto on suloinen mutta noidankehä sen sijaan ei.

Tiesittekö, että Fiji saarten ihmiset unelmoivat joka päivä saavansa puhdasta vettä juodakseen? Tiesittekö, että samaan aikaan samaiselta saarelta lennätetään tuhansittain pulotettua vettä Jenkkilään myytäväksi. Ja tiesittekö, että jenkit maksavat siitä vedestä 5 dollari pullolta?

Että se siitä meidän vitun pienten ihmisten vitun suurista ongelmista!

Ja ymmärsin ettei ole aikaa.
On vaan hetkiä, jotka koetaan.
Ei se tarkoita sitä ettei tarvisi herätä huomenna 7:00.
Sitä se juuri tarkoittaa.

Yöllä heräsin unesta, jossa mummi ravisteli mua niin että sattui.
Sillä sileän keittiönpöydän äärellä, jossa oli kahvipannun polttama jälki.
Siinä pöydän uloimmassa vasemmassa reunassa.
Siinä unessa tuoksui mummi ja ne keittiön tuolit olivat edelleen vihreät, muoviset.
Ja se kukka kutitti niskaa, eikä siihen saanut koskea vaan sille piti puhua.
Siten se olisi ehkä lopettanut.
Mutta mummi oli vihainen siinä unessa.
Ei kuunneltu Sävelradiota eikä piirretty arabialaisia hevosia niillä ärsyttävillä vahaliiduilla, jotka aina jäivät paperiin kiinni.
Nyt ne muoviset räsymatot pistelivät ikävästi jalkoja vaikka ennen niille oli mukava heittäytyä makuulleen. Ja matka siihen mummin ovelle oli aivan liian pitkä. Sille samaiselle ovelle, josta oli ovikellon kupu tipahtanut pois ja, josta mummi aina valikoi vierailijansa ovisilmä apunaan.

Mä luulin että olin unohtanut mummin syövän väsyttämät silmäpussit. Ja olemuksen, joka koostui jokseenkin huvittavasta punaisesta collegepaidasta. Kylkiluut törröttivät niin että jääkiekkojoukkue Chigago Bulls:n kulunut logo hukkui niihin.
Vaan ei. Se on syöpynyt mieleen kuin rutto. Jännä, että se tekee niin voimattomaksi ettei jaksa edes kastella anopinkieltä. Sitä ainoaa anopinkieltä, josta vaan piti pitää huolta, ja itsestään. "Älä tyttö polta itseäsi molemmista päistä"...

"Sinulla on ranteessa huono kiertoliike, sitä pitää ehdottomasti jumpata"
"Joo, anna lisää jumppaohjeita vaikka..."
"Ei salibandyä eikä etenkään lumilautailua 10 viikkoon"
"Ja mitäköhän mä sitten teen? Pyörittelen peukaloita, ainiin mutku ei niitäkään oo enää kuin yksi", naurua.
Tästä seurasi tietysti FysioterapeuttiNEN mulkaisu.

"Oletko sinä yhtään jumppaillut sairasloman aikana?"
"Joo, nimenomaan rannetta. Tuoppi pysyi tosi hyvin vikalla viikolla kädessä", naurua.
Jälleen FysioterapeuttiNEN mulkaisu.

Matkalla autolle yritin keksiä ratkaisun. Ehkä se johtui siitä että vääränlaiset ihmiset hakeutuivat kyseiselle alalle. Mutta että niiden kaikkien henki haisee. Siihen en keksinyt minkäänlaista ratkaisua. Mä taidan soittaa pikemmiten Orvokille ja pyydän sitä kiristämään fysioterapeutit ostamaan runoja purkkaa vastaan...

Niille, jotka ei tiedä kuka on Orvokki Mäki, hävetkää!
Orvokki Mäki on kohta lähemmäs 80-vuotias runoilija, jolla on kauniit mutta hauraat hiukset.
Orvokilla on murtunut olkapää 3 kertaa, saman päivän aikana. Se varmasti sattui?
"Tähän ikään mennessä on ollut jo pakko oppia jotain", hymyilee Orvokki silmät loistaen.
Mua vitutti Orvokki ja kyyneleet, joita Orvokin omistamat runot sai aikaan.
Enemmän mua kuitenkin harmitti se kirurgi, jolla oli kopisevat puukengät. Niihin oli maalattu jotain poron näköisiä eläimiä. Eikä se, että niistä kuului ällöttävä kopina joka kerta kun osaston ovi aukeni, helpottanut sitä vastenmielisyyttä yhtään.
Fysioterapeutin henki haisi pahalle ja toimintaterapeutti oli liian kaunis.
Miltä tuntuu kun tukka tuntuu kasvavan rastana kiinni sairaalan sänkyyn tai kun peukalon liikuttaminen saa hien valumaan karpaloina otsalla?
Entäpä kun yöllä heräät siihen että joku vanhus henkitoreissaan kusee alleen tai että itse mietit miten saisit aamutakin toisen hihan pujotettua käden läpi.
Kyllä, minä kunnioitan sitä mitä minulla on, elämääkin. Pientä peukaloanikin, vaikka lähes toimintakyvytön onkin.
Ja Orvokille suurkiitos mielettömästä vittumaisuudestasi, haluan olla täysin samanlainen kun täytän 80-vuotta!