IRC-Galleria

Istuin eilen autossa kotipihan parkkipaikalla ja vaan itkin.
Itku oli jokseenkin hysteeristä ja naurun saattelemaa.

Mun päivät menee suunnilleen näin:
Herään. Menen koirien kanssa aamulenkille. Lähden töihin.
Tulen töistä kotiin. Menen koirien kanssa päivälenkille. Lähden koirien kanssa treeneihin.
Ja sama toistuu seuraavana päivänä, viikosta toiseen.
Se saattaa jonkun mielestä kuullostaa kovinkin tylsältä ja apaattiselta elämältä mutta siihen mahtuu todella paljon iloa. Suruakin. Isoja tunteita.

Koirat ovat siitä jänniä eläimiä, että ne rakastavat melkeinpä pyyteettömästi.
Ne eivät rankaise sinua virheistäsi vaan antavat jokaisella kerralla uuden yrityksen.
Sitä pitää ehdottomasti kunnioittaa. Se kannattaisi myös muistaa luovuttamisen hetkillä.
Koppis on yrittänyt todistaa sitä useita kertoja. Mutta koska se on useimmiten "VittuTänneSaatana", on todistelu ollut jokseenkin turhaa.

Minä (Koppis istuu pelkääjän paikalla): "Nyt jumalauta se on semmonen homma, että äitillä palo viimisen kerran pinna. Nyt loppu meidän perheen räyhäriiviön agilityura."
Samaan aikaan Koppis antaa "anteeksi että olen olemassa"- ilmeen. Ne jotka tuntee Koppiksen, eivät ole voineet olla huomaamatta tätä ilmettä.
Agilitykentälle päästyämme alkaa seuraava: Koira kiljuu, riehuu, haukottelee, lipoo huuliaan, repii, riuhtoo ja yrittää tehdä mulle puujalkaa. Se nimittäin osaa sen, se on harjoitellut.
Ja se on tehnyt tätä niin kauan kun ollaan treenattu. Lähemmäs puolisen vuotta.
Kun koira viimein rauhottuu, sen täytyy olla KOKO AJAN käskyn alla. Muutoin edellä mainittu alkaa, ja jatkuu treenien läpi.

Muut ryhmästä ovat mielestäni jo todella osaavia. Teemme jo vaikeahkoja ratojakin. Mutta syistä että, (tuskin tarvitsee enää eritellä) Koppiksen kanssa ei ratoja ole kauheasti menty. Riittää että sen kanssa mennään yksittäisiä esteitä niin VOLA, koira kuumenee alta aikayksikön.

Eilen olin päättänyt että en enää ikinä tule Koppiksen kanssa agilityä harrastamaan.
Kouluttajamme on kuitenkin sen verran positiivisella (?) tavalla hullu, että "pakotti" mut kokeilemaan rataa. Rata ei todella ollut helpoimmasta päästä ja sen voin sanoa rehellisesti.
Estelyistäni huolimatta jouduimme radalle.
Kun rata oli tehty, ei kentällä ollut yhtäkään raadeltua koiraa, ohjaajaa, lenkkeilijää, autoilijaa eikä mitään muutakaan. Radalla oli tasan yksi idiootti: minä.
Tuijotin koiraa ja koira tuijotti mua. Se oli vapaana. Mitä vittua? Miksei se karannut ja riehunut ja kiljunut kuten pienen harjakoirahirviön kuuluu?

Tässä vaiheessa korvissa alkoi humista ja nyökkäilin kouluttajan kommenteille vaikka todellisuudessa en kuullut/ymmärtänyt sanaakaan. Olotila muistutti shokkitilaa.

Joku joskus sanoi kun kirosin taas tätä koiraa:
"Sähän oot hehkuttanut ties kuinka kauan että miten hieno agilitykoira Koppiksesta tuleekaan."

Niin tuleekin! Ei tälläistä onnea voi saavuttaa kuin Kopula Populan kanssa. Tunne on sanoin kuvaamaton.

Eka ei pitänyt juoda.
Mennään vaan yhdelle.
Sit toiselle.
Sit oltiinkin jo RAI RAI!
Oli ihan hurjan mukavaa.
Jatkojakin taisi olla.
Tapasin mukavan ihmisen, taisi olla uusi ystävä.
Selvisi että hänellä on skitsofrenia.
Lähdin kotiin.
Tajusin että mun auto on lähellä.
Paniikki. Miksi se on siinä?
Ei takkia, missä helvetissä mun takki on?
Missä mä oon?
Ei autonavaimia. Missä ne on?
Auton sisällä näemmä kotiavaimet ja lompakko
Kolme koiraa mukana, omia ne on. Mutta miten?

Anteeks mitä?

Äkkiä soitto isille, en tuukkaan töihin.
Isi veti himona herneenpalkoja nenään.
Äitille nukkumaan ja ihmettelee että miten?
Unen jälkeen tiirikoinnilla auto auki.
Samaan aikaan parkkikselle ilmestyy tuttu, siskon eksä.
Sillä on mun autonavaimet.

Anteeks mitä?

Kotona. Rakas luoja, älä anna minun enää koskaan nähdä viinapulloa. Piste. Kiitos!

Se on ihan oma vika kun menee muistelemaan menneitä.
Sitä tikulla silmään, joka muurahaispesää sohasee.
E: "Oon huomannut, että mulla on tosi pieni peukalo"
R: "Sittenhän sen päälle on entistäkin helpompi istua"

Mä en usko siihen.
Oikeestaan on vaikea uskoa kenenkään tekevän sitä vapaaehtoisesti.
Helvetinmoisia aasinsiltoja.
Tämä on vapaaehtoista. Se, että tyydyt siihen kyrsivään ja epätodelliseen elämääsi jossa niin kovin harvoin tapahtuu mitään.
Ja kun tapahtuu, se kuitenkin kaduttaa jo heti seuraavana päivänä.

Se tosiaankin on totta, ikäkriisi nimittäin.
Se, että muistelee menneitä kaiho katse silmissään, itku kurkussa ja uskoo niiden päivien vielä unohtuvan. Tai tulevan pian takaisin.
Sitä ihan anelee. Niin, että ei enää hävetä myöntää purskahtavansa itkuun joka kerta.

J: "No kun tää on nyt sit se meidän porukka"
A: "Hmm. Aika omituinen porukka verrattuna viime vuoteen"
J: "Huokaus, niinhän se on. Toivotaan ettei kukaan ala matsaamaan"

Niistä elämyksistä täytyy MAKSAA. Ne ei lähentele edes edullista.
Keskellä ikäkriisiä suotavin maksutapa on sielunsa myyminen.
Että mitäkö se tarkoittaa?
Sitä että kiljut Mannerheimintiellä keskellä yötä vähissä vaatteissa eikä kukaan kuule sinua.

In Flames tulee Suomeen 27.10. OU JEAH BEIBI! Ja mulla on liput OU JEAH BEIBI!
Oon niin liekeissä, ihQdaa, jippiiih! <3<3<3
Ihana Teresa autto saamaan liput. Oot ihQdaa Teresa Beibi!
Lähenkin tästä pehmustettuun huoneeseen kelailemaan tätä ihQdaa hommaa.

Mähän vastasin sun kysymyksiin rehellisesti.
Minkä mä voin sille, että mä oon niin vitun rehellinen.
Se on kuulemma epäreilua.
Mutta sitähän elämä on ollut jo aika pitkään.
Lähestulkoon yhtä kauan kun olen tuntenut sinut.
Enkä mä kaipaa sitä keltaista raapattua taloa. En kaipaa vaikka kuinka väittäisit.
Mä melkeinpä vihaan sitä. Ainakin melkein ja melkein on sanana suhteellisen jännittävä.
Enkä sitä autoakaan, josta näkyi hienosti ulos.
Tuntui melkein kun oltais oltu avaruussukkulassa.
Mutta niinhän me ollaan oltukin. Kiidetty tähtien lailla korkealle ja lopulta tiputtu vähintään yhtä nopeasti alas.
Mutta kun sä et koskaan ymmärtänyt miltä tuntuu tippua taivaista tähtien lailla maahan.
Et ymmärtänyt miltä tuntuu pirstoutua tuhansiksi pieniksi säröiksi ja kadota maahan.
Et, vaikka sä tipuit yhtä korkealta kuin minäkin.
Siinä on meidän ero. Mä olen tyttörukka ja sä vaan boheemi henkilö satumaailmasta.

V*tun kärpäiset! Voiko olla mitään oksettavampaa kuin modeemin päällä parittelevat kärpäiset? Ei.

Voin kertoa teille muutamia tosiasioita.
Eräs tosiasia on sellainen, että vihaan ihmisiä tällä hetkellä, muutamia lukuunottamatta.
Se viha on ihan ansaittua. Niille ihmisille.
Ne tuijottelee vaan omaan napaan.
Ja niiden navat ovat täynnä napanöyhtää ja likaista töhnää!
Ne myös tuijottelee usein itseään peilistä. Ihan vaan siitä syystä, että niiden päät on täynnä pissaa.

Tällä hetkellä mä olisin täysin valmis luopumaan periaatteistani.
Voisin kusettaa ihmisiä mielinmäärin.
Haastaa niiden kanssa riitaa ja sitten vedota lopulta siihen, että: "mun faija hakkaa sut".
Lopulta minunkin napa olisi täynnä haisevaa nöyhtää ja päässä velloisi pissa.
Olisko sillon parempi olla?
Kysynpähän vaan teiltä napanöyhtäiset pissapäiset hyväksikäyttäjät, onko hyvä olla?

Ihan solmussa. Totally fucked up, in a bad way!

Antaisitko anteeksi jos kertoisin, että tunteeni peitti jää?
Vieras katsoo minua peilistä nyt.
Se vieras ei nuku.
Se heräsi viereltäni varmempana kuin koskaan.
Se korjasi säröt, jotka niin kauan pistelivät.
Ja säröt se liimasi yhteen. Jäällä.
Antaisitko anteeksi jos tunnustaisin etten enää palaa?

On kiva pelailla!
Mulla tosin harvemmin on pokkaa pelailla toisten tunteilla.
En ole ymmärtänyt sitä, että ystävälle voi tehdä niin.
En ole ymmärtänyt sitäkään, että täysin tuntemattomalle voi tehdä niin.

Im a playa im a playa!

Kuinka moni lähtee peliin mukaan?
Aika vitun liian moni.
Sitten pidetään jälkikeimit.
Niissä turpaan saaneet itkee toisiaan vasten.

Come on, let's play, let's play!

Mä en jaksa enää olla häviäjien joukkueessa.
Ei mua ole pahemmin voittaminenkaan kiinnostanut.
On kuitenkin asioita joita voi hyväksyä ja asioita, joita ei hyväksy vaikka kuinka yrittäisi.
Mulla ei ole mitään syytä ottaa enää turpaan!