IRC-Galleria

"Jos tässä paikassa ei ymmärretä kyyneliäni, mihin menen itkemään?

Jos tässä paikassa ei sieluni pääse lentoon, mihin menen lentämään?

Jos tässä paikassa en voi esittää kysymyksiäni, mihin menen etsimään?

Jos tässä paikassa ei kuunnella tunteitani, mihin menen kertomaan?

Jos tässä paikassa ei minua ymmärretä sellaisena kuin olen, mihin voin mennä olemaan?

Jos tässä paikassa en voi oppia ja kasvaa, missä voin olla vain oma itseni?

Jos tässä paikassa ei ymmärretä kyyneliäni, mihin menen itkemään?"

William J. Crockett

Laulussa lauletaan, että elämä jatkaa menoaan ilman sinua. Mitä jos minä en halua enää jatkaa sen mukana?

Juha tuli tänään Kemiin. Voi kuinka kauniin sininen arkku. Voi kuinka pahalle sen näkeminen tuntui... Sattuu NIIN kovaa. Oksetus olo on täällä taas. Ahdistaa.

Kuinka väärältä tää kaikki tuntuu. EI TÄMÄ SAA OLLA TOTTA.

Mulla ahdistaa pudot ihmiset. Oikeesti, elkää enää halatko mua. Kaupassakin joku vanhempien tuntema nainen tuli halaamaan. Lähdin karkuun. Mie en jaksa. Aivan kuin tämä olo ei olisi jo valmiiksi ahdistava, niin sitten nämä halaukset. Toisaalta sitä taas tarvii niitä halauksia. Oikeilta ihmisiltä. Tutuilta. Syliä missä itkeä. Itkeä niin kauan kuin kyyneleitä riittää.

Onneksi isoveli tulee torstaina. Sitäkin on niin ikävä. Voi luoja. Ihan sattuu. Perjantaina mennään varmaan katsomaan Juhaa. Yhdessä. Omien vanhempien tuskaa on niin kauhea seurata. Voi luoja miten se sattuu. :'( Kumpa voisin ottaa sen tuskan pois, kääntää kelloa taaksepäin.

Tiedän lauantain olevan elämäni rankin päivä. Se pelottaa. Me romahdetaan. Tiedän sen. Mutta kai silloin saakin romahtaa. Mie en tiiä miten mie siitäkin selviän. Kai on pakko. Pakko.

Mie olen umpikujassa. Väsynyt.

Mie en jaksa enää outoja ihmisiä (siis puhun sellaisista joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä...) ja niiden halaamista. Se ahdistaa. Sitä saa aina hetkeksi itsensä koottua. Sitten tulee joku joka halaa. Haava aukeaa taas.

Kaupungilla en halua enää kulkea, pelkään että joku tuttu tulee vastaan. Mutta tiedän, että en voi jäädä kotiinikaan ikuisesti kököttään. Sitä pohtii, mitä muut miettii mun nauraessa tuolla, että enkö minä muka enää surekaan. Mitä minä voin tehdä? Siis etten näyttäisi kylmältä?

Tyhmä kai sitä on tuollaisia pohtiessaan. Mietin, että mitä jos joku näkee minut ajamassa Juhan autolla (sen tein tänään...). Sitä mietti, onko se auto kirottu, kuolenko minä tuossa seuraavassa risteyksessä. Milloin on minun aikani lähteä. Sitä kun ei tiedä.

Juha tulee Kemiin tiistaina kuulema. En ole osannut päättää, haluanko käydä katsomassa. Haluanko nähdä kuvia onnettomuusautosta. Päässä pyörii vain filmi, missä iso betoniauto kulkee siinä mutkassa, hiljaa, ja yhtäkkiä alkaa kallistua. Renkaista ja betonimyllystä jää jälki asfalttiin. Juha huutaa. Se liukuu ojaa kohti. Ja kääntyy katolleen. Tulee hiljaista. Auton renkaat vain jatkavat pyörimistään. Isoveli sanoo, että ei kannata katsoa kuvia. Mutta saisinko minä niillä tuon filmin päätökseen?

Tuntuu, että oksennus tulee. Ahdistus on valtava. Juhasta oli isä teettänyt isonnetut kuvat. Pelottaa laittaa se näkyville, on tuska silloin ihan joka kerta kuvaa vilkaistessa totta? Onko tämä kaikki totta? Pahaa unta vain?

Eilen oli tähän astisista päivistä helpoin. Sain välteltyä kuuntelemasta surullista musiikkia. Monet laulut vain on niin kauniita.

Oon harkinnut tosissani, että menen sunnuntaina kirkkoon vaikka en kirkkoon ole ikinä kuulunutkaan. Jotenkin vain tuntuu, että tarvin sieltä rauhaa. Ja musiikkia. Kai. En tiedä.

Tänään olisi sairaanhoitajamerkkien jako päivä koululla. Ostin eilen uudet kengät ja hameen, piristi. Leikkautin tukan lyhyemmäksi. Jotenkin vain on vaikeaa lähtiä pitämään "hauskaa". Vaikka Juha olis varmasti sanonut, että menet ihmeessä. Hälle oli ollu iso asia, että olis päässy minun valmistujaisiin. Oli puhunu niistä.

Voi veli, mulla on kauhia ikävä sinua. :'(

Keskiviikkona kirjotettiin kuolinilmoitus. SE vasta oli kamala kirjoittaa, aivan kuin se olisi tuonut asiaa todemmaksi. Varsinkin nimen kirjoitus oli vaikea. Itkuhan siinä meillä kaikilla tuli. Samana iltana iski kauhea väsymys, en jaksanut edes lapseni kanssa leikkiä. Onneksi isä ja äiti otti Samun yöksi, mie en olis jaksanut millään. Huomaa sen lapsessakin, se vaistoaa että äiti ei ole ihan täysillä mukana.

Hautajaispäivä pelottaa. Miten sitä jaksaakaan.

I'm sorry
For all the words I didn't say
It's too late
Cause now you're gone so far away
I feel like I'm lost
With nothing left but shattered dreams
I'm so lonely
I'm holding on to memories

But then I feel your love surrounding me
And it takes away the pain inside of me
I believe
I believe we'll be together

Another day
Another time and place
Somewhere, someway
We'll meet another day
Another day
Belongs to you and me
Somewhere, someway
Another day

Jotenkin sitä on löytänyt ihan erilailla musiikin. Sanoja kuuntelee paljon. Monista löytää nämä tunteet. Menetyksen tuskan eritoten. Voi luoja miten oikeesti sattuu. Tuntuu niin kauhealta sanoa, elämä jatkuu. Kipeää se käy, mutta se jatkuu.

Mie haluan minun pikkuveljen takaisin. Niin paljon jäi sanomatta. Niin paljon tekisin toisin. Liian harvoin soitin, hävettää. Kadun. Syyllistän itteeni. Mää toivon niin suunnattomasti että Juha tulis mulle uneen ja saatas siellä jutella. Tai että se kertois ettei sillä ole enää hätää...Tai sais varmistuksen sille, että Juha kuulee mitä täällä ajattelee. Oon miettiny, kun teen jotain, että voinko tehdä näin. Juha näkee. Se ajattelee etten mää muista.

KYLLÄ MÄÄ MUISTAN! Mulla ei ole muuta kuin muistot enää. Onneksi niitä on paljon ja ne on aivan ihania. Mun tekis mieli sanoo kaikille keille juttelen, että kertokaa läheisillenne että välitätte. Kertokaa.

Joskus tulee ajatus, että mie ansaitsen tän. Tietäsittekin kuinka kylmä mää olen ollut. Ajatellu vain itseeni. Nyt haluaisin kertoa kaikille, että mie rakastan, mie välitän, mie tunnen. Ja että antakaa anteeksi.

"Pitkin pimeitä polkuja kulkea saan
enkä matkaani määrää mä tiedä.
Mua varjojen vallat käy valloittamaan
minut mennessään tahtovat viedä.

Kuka lohduttais murheista mieltä,
lohduttais sanoen.
Miksi etsit sä elämää sieltä,
joukosta kuolleitten.

Tuskin valaisee aamulla aurinkokaan,
tuskin puhaltaa lempeät tuulet.
Minun toivoni kuollut on,
lohduttamaan eivät pysty nuo vaienneet tuulet.

Kuka lohduttais murheista mieltä,
lohduttais sanoen.
Miksi etsit sä elämää sieltä,
joukosta kuolleitten.

Kuka näyttäisi haudan, joka tyhjänä ois.
Kuka kertois hän kuoleman voittaa.
Kuka kuivaisi kyyneleet,
pyyhkisi pois
kaikki murheeni aamu kun koittaa.

Kuka lohduttais murheista mieltä,
lohduttais sanoen.
Miksi etsit sä elämää sieltä,
joukosta kuolleitten."

Toisen päivän iltana- Pepe Johansson

Tuntuipa saamarin pahalle, Juhan nimimerkki oli poistettu ii2:sta :( Mietin tässä, et menempä kurkkaamaan vielä kerran, niin ei... Aivan kuin olis sydän rinnasta revitty. Tuollaiset pikku asiat palauttaa maanpinnalle. Juhaa ei ole. Ei ole ei. Kiellän kaiken.

Kävin aamupäivän koulussa. Kestin hienosti kirurgin luennot siihen asti että alettiin puhua traumatologiasta ja pirstoutuneista luunmurtumista. Syöksyin ulos luokasta. Huomenna olisi ensiapupäivä, suoritetaan lavastetuissa tilanteissa hoitoja. Auto-onnettomuus on yksi ainakin. En minä pysty sinne menemään. En millään.

Kovasti olen koettanut miettiä kuolinimoitukseen tekstiä, mutta ei mikään kuvaa tätä tunnetta tarpeeksi hyvin. Kaikki tuntuu niin teennäisiltä.

On ihana huomata, miten joka päivä Juhan muistolle perustettuun yhteisöön tulee uusia nimiä. Juha oli monelle tärkeä <3Miksi ei olisikaan ollut, niin ihana, kiltti ja lempeä ihminen jättää jälkensä ihan varmasti kaikkiin, kenen kanssa on tekemisissä. En yksin kanna tätä tuskaa.

Kyyneleet on vähentyneet, mutta se kaiverrus tuolla sisällä, se muuttuu vaan pahemmaksi. Miten paljon antaisinkaan siitä, että saisin puhua Juhalle vielä kerran, halata. Mutta ei, en voi enää edes nähdä häntä. Ikinä.