IRC-Galleria

Kun tyhmyyksissäsi luulet, että asiat ovat hyvin,
varaudu siihen, että pian tulee jokin asia, joka murskaa sen kaiken hyvän,
sen kaiken hyvän minkä olet vaivalla rakentanut pienen maailmasi ympärille.
Et haluaisi uskoa tuohon, mutta niin vain käy.
Tämän kaiken jälkeen vaivutkin omaan hajotettuun maailmaasi, jonne kukaan muu ei pääse, jossa mikään asia ei
todellakaan ole hyvin, vaan kaikki mitä teet on väärin tai liian huonosti tehty.
Mikään ei kelpaa, kenellekkään.
Miksi näin täytyy käydä? Kenen tahto se on?
Onko se itsestä kiinni, vai vaikuttaako ulkopuoliset asiat/ihmiset siihen niin paljon, kuin väitetään?
Miksei elämä voisi vain hymyillä ja asiat olisivat hyvin?
Ei olisi huolia mistään.
Onko se liikaa vaadittu?
Mitä ilmeisemmin on.

Harvoin tulee päiviä kun kaikki on oikeasti hyvin, ja elämä hymyilee.
Sitäkin useammin elämä potkii päähän, eikä mikään todellakaan suju.
Et osaa silloin sanoa edes oikeita sanoja, oikeassa järjestyksessä,
vaan kaikki ymmärtävät sanomasi väärin.
Tarkoitat hyvää, niin joku tulkitsee sen niin väärin, että saat pahoitettua molempien mielen.
Sen jälkeen tuntuukin, että myrkytät kaikkien läheistesi ja tärkeiden ihmisten mielen sanoillasi.

Vajoat aina vain syvemmälle ja syvemmälle,pohja tulee vastaan, ja loppujen lopuksi et sieltä pääsekkään enää kiipeämään ylös, ellei todella ole sitä auttavaa kättä, joka sinut nostaa sieltä pohjalta.
Niitä käsiä vain on harvassa.
Joten pidä kiinni niistä kaikista käsistä, joita ympärilläsi on. He voivat vielä auttaa, jos vain
uskallat ja haluat pyytää heiltä sitä apua. Ennenkuin on liian myöhäistä...

[Se siitä..]