IRC-Galleria

Laaksoon laskeutuvan sumun seasta kuulee hitaasti häipyvän, viehkon äänen, jonka voi kuulla leijuvan vetten päällä: "becken! - ai saatana". Vain hetkeä myöhemmin rauhallinen, taputtava rummutus korvaa sulosoinnun, "tipitii tipitipi tipitii". Tuskaisan painostava hiljaisuus palautuu taas laaksoon - usea pöllö vaipuu untensa kuviin. Yksi pöllöistä seuraa silti olemattoman omantuntonsa ääntä, ja päättää esittää ikiaikaisen soidinkutsunsa kokonaisuudessaan; vain toisella puolella rantaa pienellä kivellä istuvat tuhatjalkaiset voivat kuulla tuon metallisen kalkkeen taustalta uupuneen mutta vaativan ääntelyn "kohta tulee niin rumasti pleksiin". Uusi hiljaisuus, hetken harkinta: kattila kaikaa taas yli unien. Ei ole pöllöjen elämässä rauhaa, sitä ei vaatien saada eikä väkivoimin tyynnytetä - se on jotakin, joka täytyy uuvuttaa.

Eilen söin makkaran.

Tänään mietin, olisiko mahdollista syödä suolakurkkuja enemmän kuin kaksi.

Ei.

Joka tapauksessa, on varsin selvää, että ihmisen rajatusti vapaa tahto, jos sitä sellaiseksi haluamme nimittää, ei ole muuta kuin metafyysinen ylijäämä ajattelussamme. Metafysiikkaa emme voi välttää, meidän tulee kohdata se. Sen sijaan, että esittäisimme ihmisen erillisenä luonnosta, tai päin vastoin - ja mikä on tärkeätä erottaa sekä huomata - luonnon erillisenä ihmisestä luonnonlakeja (jotka nekin ovat erikoinen ajatteluamme implisiittisesti ohjaava deterministiseksi mielletty kategoria) noudattavana entiteettinä, tulisi osoittaa, ei niinkään ihmisen samuutta eläimiin irrationaalisina olentoina (jos halutaan käyttää rationaliteetin käsitettä), vaan ennemminkin eläimien samankaltaisuutta ihmisen kanssa, tahtovina joskaan vielä itseään oletettavasti tiedostamattomina olentoina. Kyse ei ole niinkään siitä, että ihminen ei eläisi vapauden valtakunnassa ja eläimet luonnonlakien alaisuudessa, vaan tulisi esittää vapaan tahdon käsite ennemminkin kontingenttina, ei-välttämättömänä tietoisena tai tiedostamattomana toimintana. Kyseinen ei-välttämättömyys tulisi erottaa satunnaisuudesta siinä määrin, että sen tarkoituksena ei ole niinkään toimia ontologisena terminä determinismi-indeterminismi -kiistassa, kuin osoittaa sen rajattu käyttötarkoitus: elollinen ja toimiva tietoisuus sellaisena kuin kykenemme sitä käsittelemään.

Toisin sanoin, tänään kävin uudestaan saunasssa, nimittäin satoi hirvesti vettä ja enkä jaksanut tehdä muuta. Sittne luin kirjaa, ja katoin telkkaria. Telkkarita tuli kivao hjelma, nimittäin se kertoi pällöistä.

Tänään söin toisen suolakurkun. Ei maistunut ihan yhtä hyvälle, nimittäin se oli aika hapan. Sitten kun söin kolmannen suolakurkun, ei sekään maistunut ihan yhtä hyvälle kuin ensimmäinen, nimittäin sekin oli aika hapan. Sitten söin neljännen suolakurkun, ja sekin oli aika hapan. Sitten söin viidennen suolakurkun, mutta se ei ollut ihan yhtä hapan kuin kolme edellistä, mutta ei ihan yhtä vähän hapan kuin ensimmäinen ennen kolmea seuraavaa tätä viimeistä lukuunottamatta vaikka ensimmäistä en syönytkään tänään koska en eilen jaksanut nimittäin olin uskomattoman täynnä suolakurkkuja, ja oikeasti koijasin kaikkia koska olin todellakin syönyt useamman suolakurkun muutama hetki aikaisemmin, enkä kehdannut sanoa siitä koska ne eivät olleet yhtä vähän happamia kuin ensimmäinen, joka ei kuitenkaan ollut ensimmäinen vaikkakin oli ensimmäinen mainitsemani ennen seuraavia mainitsemiani, jotka olivat hieman enemmän happamia kuin seuraavat kolme ensin mainitsemaani ja ensimmäistä mainitsemaani edeltävät.

Pöllö on pöllölle aina pöllö, kuten sanonta rumasti toteaa.

Söin tänään suolakurkun. Sitten katsoimme elokuvan. Sitten tulimme kotiin. Sitten en mennyt vielä nukkumaan, nimittäin en tiedä mikä ei väsyttänyt yhtään. Sitten taas ei väsyttänyt. Sitten pesin hampaan. Sitten ei väsyttänyt vieläkään, nimittäin pissitti.

Lauserakenteen saa edellä kuvatulla tavalla toimimaan erittäin sulavasti waltarimaisella vikkelyydellä, jos sellaiseen vain haluaa kyetä. Mutta kukapa haluaisi olla Waltari, jos voisi olla Hegel. Sillä olennaista on tietää todellisuuden vastaavan substantiaalista sinänsä ja itselleen olevaa käsitettä, jossa idea on tullut itseään vastaavaksi sen absoluuttisessa kumoten ylitettävyydessään ja ylittäen kumottavuudessaan, so. Aufhebungissa. Toisaalta, kukapa haluaisi olla Hegel, jos kykenisi olemaan Nietzsche. Tulisiko olla yksi niistä märehtijöistä, jotka tuhoavat maailman ylenpalttisella nihilismillään ja basiliskin siemenillään? - Ottakaa yksi tuollainen, joka näkee maailman puun hedelmistään ja maistaa niitä etiikan maku suussaan! Kykeneekö hän maistamaan hedelmän sellaisena kuin se on - ja syyttääkö hän siitä puuta! Tarkemmin mietittynä, kivaa olisi kuitenkin olla Wittgenstein. Sillä onhan selvää, että olio on kaikki se, mitä se voi olla, eikä olio ole muuta kuin mitä se itse on, olettaen, että logiikka ymmärretään sellaisena, mikä ei voi olla satunnaista, sillä siinä on ennakoitu kaikki se, mikä on mahdollista. Kieltämättä, on tuo Wittgensteinkin aika kusipää, joten miksei voisi olla ihan vaikkapa vain Sartre. Kävellä huurteisen ilman kyllästyttämiä katuja, joiden päällä kuivat lehdet kiertävät ympyrää, esittäen sen inhon, minkä tuo pakottava ilma tuottaa ympärilleen. Sen, joka vallitsee ja kahlitsee itseni, tukahduttaen tuottaa tuota olevan henkäystä sieraimiani myöten? Vaikka olihan tuo Sartrekin aika vajaa-älyinen, raiskasi olla-verbin kymmenillä tavoilla ja kutsui sitä filosofiaksi. Mutta mikäpä olisi ollessa Horkheimerina? Esittää traditionaalisen teorian itsekritiikittömyyden ja itseensä sulketuneisuuden sen kykenemättömyytenä itsereflektioon, johon kriittisen teorian tulisi pureutua porvarillisen hegemonisen vallan ylärakenteiden tukkeutumia horjuttaakseen. Mieluummin tulisi kuitenkin olla Foucault, se vasta kivaa olisi, ja osoittaa diskursiivisen vallan muodostumia historian harmaissa kohdissa institutionalisoituina kategorioina. Miksipä ei vastaavasti voisi olla Butler, esittää sukupuolen performatiivisen ja sukupuolittuneen heteroseksuaalisen hegemonisen matriisin niin tekemisen kuin esittämisen käsitteilläkin? Tai sitten ihan perinteisesti Agamben. Osoittaa oleminen miksi-tahansa tulevana singulariteettina, jossa oleminen katoaa tulemisen jatkuvaan nyt-hetken karkaamiseen identiteetittömänä attribuuttien jonona ja piirtää teorian linja niille poikkeuksille, joiden varaan koko ajatus normaliteetista yleensäkin on rakennettu?

Ei, hauskaa olisi olla ala-asteella, sillä sitten voisi kertoa ihan iisipiisisti kaikesta kivasta, nimitäin kesälomasta, sitten kiunka kävi uimasa ja saunassa jos jaksoi ja söi makkraa.