IRC-Galleria

Muistatsä kun me käytiin silloin ziigaas laivoi,
sillon ikävä ja suru omaa hautaansa kaivoi.
Sä tulit, sain sut omakseni, rakkaakseni,
kultaseni hei, olit kaikkeni.
Mutten osannut siitä sulle yhtä näyttää,
pelkään sitten jätät mut, ei niin saanut käydä.
Joten jätin sut ja lähdin pelkurina karkuun,
mokasin, en ajatellut miltä susta tuntuu.

Sit vähän myöhemmin tajusin mitä menetin,
itseäni vihasin ja tahdoin sinut takaisin,
ja sainkin.
Tosin vain vähäks aikaa kun tajusin
ettet mua haluakkaan, ollenkaan.
Lähdit siksi luotani, kaksi kertaa,
mä hölmö en osannut ees luovuttaa,
roikuin sussa kiinni, ku täys idiootti.
Jos oot mun isä, mä vain olen patriootti.


Elämäni rupee lähentelee mitättömyyttä,
joten syyttä en tahdo nähdä iäisyyttä.
Tahdon vain nähdä sinut kultasein,
vaikka tiedän ettet haluu enää omakseni.
Sanoit että teit tämän parhaakseni, hyväkseni,
siihen loppuu minun ymmärrykseni.
En ees jaksa rupee elämääni kokoamaan,
koska tää ero jaksaa vaan satuttaa, ja taluttaa.

Suru jaksaa mua aina pahempaan, huonompaan paikkaan,
surujen maailmaan.
Siellä odottaa, kerho särkyneiden sydänten,
yksinäisten sielujen ikuinen painajainen.
Siellä kanssa huono-osaisten ihmisten,
kanssa ikäväni sinut pakosta viettelen.
Elelen tietäen ettet ole minun enää,
ilman sua en millään pysty elämään.


Olen ikävöinyt sinua niin,
että elämäni hukkui kyyneleisiin.
Ja mä haluun uskoo tunteisiin,
oikeisiin, kultaisiin,
ainutlaatuisiin, ainutkertaisiin.

Yksi yksinäinen, toisen yksinäisen,
Sen toisen yksinäisen yksinäisyyden
voi poistaa, unohtaa.
Elämä alkais loistaa, kukostaa,
ja mä tiedän ettei niin tapahdu koskaan.