Voi luoja kun osaa maailma olla kaunis.. katson ikkunaa, ikkunassa vielä yksi yksinäinen sontakärpänen toivoo löytävänsä toisen samanlaisen. Katson laisin läpi,ulkona paistaa syksyinen ilta aurinko häviten hyiljaa kuolevien yljäiden vanhusten taakse. syksy on niin kaunista.. kaikki kaunis elää vielä viimeisen upean loisteliaisuutensa ennen vaipumistaan pieneen ikuiseen uneen unelmana loistavansa vielä seuraavan kerran.
Näin minä puhun onnesta.
Minä en toivo kuolevani, toivon loistavani aina seuraavan ja seuraavan kerran kunnes vaivun pieneen ikuiseen uneen ja toivon vielä silloinkin loistavani jonain kauniina syksyiltana, jollekkin joka vielä uskoo ikuiseen kauneuteen ja loistoon.
elämä on loppujen lopuksi kaunis murhe näytelmä. kaiken sen pahan tuskan kivun ja uhrausten takana kätkeytyy esiin loistava loppunäytös. kun sen näkee ja vielä vahvemmin koettuna tuntee hyvänä olona sielun pimeimmässä sopukassa, tietää olleensa kyllin kasvanut ihmisenä voidakseen puhua aidosta kauneudesta, nöyryydestä ja upeimmasta loistosta.
Näin minä puhun onnesta.