IRC-Galleria

Kaadan lasiini viiniä, tyhjästä pullosta, hyräilen tuttua kappaletta, jota en ole koskaan kuullut.

Saan hymyn huulilleni, mutta peilikuvani heijastaa surua, olin vain itseäni iloiseksi luullut.

Kirjoitan runon, riimitän sen, kun lasi kohoaa päälle kätösen.

Kuulen kaukaa tuulen laulun, sisällä istuen, antaudun,

olemaan hiljaa, sanomatta sanaa, laulan vain laulua kohti toistakin odottajaa.

Kallistan lasia, odottamatta, viini ei valu, se sataa odottamatta.

Pisarat koskettavat huuliani, saan elämästä otteen,

en viiniä maista, pullo on täynnä ja suljettu korkilleen.

Tyhjä lasi, sateen jättämät jäljet huulissa, pullo kaapissa ja viini naapurissa.

Tyhjä pullokin, korkkinsa kanssa, kuin maistaisin viinin, omassa maailmassa.

Elämä kuin ilmaa, ei pysty hengittämään, elämä kuin viini, tyhjää ja mautonta,

elämä kuin lasi, käyttämätöntä mutta likaista, elämä kuin lääkäri, pelokasta mutta huoletonta.

Astun askeleen, putoan maahan, mutta en liiku ollenkaan,

nousen ylös, kädet yltää maahan, vaikka ne vain polviini asti ylipäätänsä saan.

Kastan jalkani lätäkköön jäätyneeseen, haistan ruohon raikkauden lumen alla,

näen vihreät puut ympärilläni, lumen ja jään peitteessä, niihinkin on iskenyt halla.

Tunnen käteni jäätyvän paikoilleen, mutta silti kohoavan uudelleen,

saan taivaankin loistamaan puolestani, olen yksi tähti, ollut jo nuoruudestani.

En välittänyt haukuista joita ei tullut, huomasin vain kuinka murrut,

kun elämä on kohdillaan, huoletonta, elämässä elettävää, koettavaa monta,

käytävä vielä paikoissa jonne ei pääse, nähtävä paikat joita ei näe,

oltava nuoteissa se yksi ja ainoa erottuva säe.

Saatava tuntea raikkauden jota ei voi tuntea, kuultava laulut joita ei voi kuulla,

en ole itserakas, mutta kuljen omaa tietäni, rakastan sitä, väliäkö muulla.