Istun jo varmaan toista tuntia paikallaan
kelaillen sitä kaikkee mikä ei oo enää paikallaan
sun kuva mun kädes, painan sen rintaani vasten
tiputan kyyneleen, ja kuvan pöydälle lasken
taas kerran, en mä kauaa tätä jaksa
sä kysyt multa miksen matkaani vaan jatka
se ei oo niin helppoa, ei todellakaan
palaan sisään yksin, helpompaa olis sun matkas
vituttaa pyörii päiväst toiseen täs samas paskas
kelaten et mikä tän kaiken lopulta ratkas
avaan uuden oven ja katson pihalle
nään sut siinä, se saa mun ihon kananlihalle
sä et sano mitää, mä en sano mitään,
tunnet tän talon, haluutko tulla viel sisään?
meil yhteisii hetkii jo monien vuosien takaa
nää teinivuodet, koettu ja kasvettu yhdes
toistemme kyljes ollaan kasvettu yhteen
tää on mun tapasta kertoo ettei se oo salasta
en enää mitää kalasta, sä oot mulle parasta
en voi sua omii mut ku tuut koputtaa ovii
niin takaan että oon vastas avaamas sen oven
ku tuut täyttää mun sydämestä sen loven
mikä siihe jäi sillon ku lähdit
sit mennää siit ovest pihalle katselee tähtii
me ei enää pelätä mitää, meidän ote pitää
voin oven rauhas sulkee, en päästä muita sisään
enkä löydä enää mihinkään nyt kun oot poissa...