IRC-Galleria

Valkyria


Aika höynäyttää valppaintakin silmää, se liikkuu selän takana rivakasti ja silmien edessä madellen jos ollenkaan. Nummella katse seurasi illan sulautumista yöhön. Jälleen aika oli ovelampi, se kettu ehti taas muuttaa haikean ja pysähtyneen auringonlaskun pelkoa ja yksinäisyyttä huokuvaksi sydänyöksi ilman että kukaan olisi pystynyt tarkalleen kertomaan milloin. Kokenut mieli hyväksyi sen asioiksi, mitkä vain olivat niin. Mies istui maassa nojaten puuhun, puuhun joka oli vanhempi kuin hän, puuhun johon hän oli kaivertanut nimensä nuorena sankarina. Jokainen ruohonkorsi kantoi kastesoihtua, joissa paloi kuun valkea sydän. Miten yksinkertaisen kauneuden ymmärtääkään liian myöhään. Täällä mies oli taistellut ja voittanut, rakastanut ja surrut, syntynyt ja....
Surina katkaisi ajatukselta siivet ja jätti sen kitumaan jonnekin mielen takamaiden kanjoniin.
Toinen ja kolmaskin lentävä hyönteinen lähestyi tutkimaan, olisiko juhlan aika. Mies huitaisi ilmaa kerran jos toisenkin.
"Tuoksusi kypsä ja mehukas on, mutta silti heilutat raajojasi ihminen, mikä olet miehiäsi?" Kärpänen surisi miehelle.
"Pysy kaukana torakka, minuun et koske kuin kuolleen ruumiini yli." Mies tiuskaisi yöhön.
"Manalan tomua kannat jo saappaissasi ja haudan hiekkaa on kyntesi koristeena, kutsut korjaajaa, hyvä mies." Toinen kärpänen nauroi innoissaan.
"Minussa henki vielä kulkee, olen vain hieman väsynyt, mutten liian väsynyt liiskaamaan muutamaa piskuista kärpästä." Mies vastasi sisua uhkuen.
"En tiedä, mikä sinussa pihisee, mutta elon virtaus se ei ainakaan ole, mikä olet matkalainen?" Matala ääni ruohojen seasta korisi kysymyksen.
"Olen pohjoisen poika, metsien mies ja tämän nummen herra. Jättäkää minut rauhaan." Mies totesi.
Naurukuoro täytti ilman, se sai miehen hämilleen. Hän tuohtui ja aikoi nousta, mutta jalat eivät enää totelleet häntä, kädet eivät hakeneet tukea.
"Nummella ei ole herraa, me olemme osa sitä ja se meitä, ja kohta sinä liityt siihen." Matala ääni oli kuoriaisen, joka alkoi tehdä matkaa nilkasta kohti polvea.
"En suostu tähän! Tämä ei ole loppuni, kaadun taistelussa vuosien päästä. En suostu juhla-ateriaksi kotinummellani ilman miekkaani ja kilpeäni." Mies huusi ja nousi horjuen pystyyn.
"Minuahan ette saa!" Mies kuulutti. Äkisti surina oli poissa, edes heinäsirkat eivät uskaltaneet inahtaa.
"Voi kyllä he saavat." Tuo ääni sai miehen kivettymään, kylmä säkenöi niskasta nilkkoihin, se oli itse yö, joka puhui.
"Mutta tekosi ja uskosi vuoksi suon sinulle kohtalosi, olet lähettänyt luokseni monia. Jos annan luvan hakea miekkasi ja kilpesi, annatko sanasi että palaat?" Yö puhkui huurretta kesäilmaan puhuessaan.
"Olen sanani mittainen mies, palaan varustettuna." Mies vastasi ilman ilmeitä.
Hetki kului ja mies saapui takaisin nummelle täydessä aseistuksessa.
"Näytä minulle viholliseni niin kaadan heistä jokaisen." Mies ärisi koputtaen terällään kilpeään.
"Viimeinen toivosi on lähteä saappaat jalassa, sen voin toteuttaa. Valmistaudu." Yö antoi varoituksen ennen kuin hyökkäsi varjoista. Taistelu oli raskas ja tasaväkinen. Mies tiesi varjon antavan tasaisen vastuksen vain kunnioittaakseen hänen toivettaan. Lopulta mies sai osuman, sellaisen mistä ei nousta, ja jäi polvilleen maahan.
"Kiitos." Mies löi nyrkkinsä rintaansa.
"Tulehan." Varjo tarjoutui nostamaan vastustajansa jaloilleen.
"Tulin hakemaan sinua, ja meillä on matka edessämme." Varjo seisoi järkähtämättä käsi ojossa.
Mies kaatui maahan ja hymyili taivasta tuijottaen, kun hänen verensä värjäsi nurmea.
"Nyt on myöhäistä olla hankala." Varjo hymähti.
Kuin tyhjästä salama iski halki taivaan.
"Saavuit." Mies kuiskasi.
Haarniskoitu kalpea nainen istui valkean ratsun selässä, jylhä näky oli ilmestynyt yhtä nopeasti kuin salama oli kadonnut taivaalta.