Yksinäisyys.Tuo musta surma joka jäytää luita ja laittaa kyyneleen silmään.Yritän hymyillä,mutta sen takaa paljastuu lähes synkkääkin synkempi ele...se elämä.Välillä se iskee niin kuin olisi jäänyt auton alle.Maatessaan tuntee huonoa oloa ja ei pysty liikkumaan.Haluaisi vain sulkea silmät ja luovuttaa.Sitä yrittää olla rohkea sen edessä mutta sen hymy ilmaisee että se ei aio luovuttaa vaan painaa päälle yhä kovemmin.Miksi siis jatkaisin.Mitä minulle olisi tarjottavana?Mikä auttaisi minua jatkamaan.Onko olemassa enään mitään elämisen arvoista...
Jos vain antaisin mennä ja poistua...Kaipaisiko joku...En tiedä...Joskus tuntuu että ei...Joskus se aurinko paistaa risukasaankin...Mutta...Olen niin yksin...Pimeässä nurkassa kyyryssä...Kuin pikkupoika jota on pahoinpidelty koko elämänsä ajan...Yksin...Niin yksin...Anoen armoa,jota ei kuitenkaan saa...
Yksinäisyys...Tuo julma elämän päähänpisto.
Koska ovi aukeaa ja joku ojentaa kätensä ja nostaa minut pois varjoista?Koska...
