IRC-Galleria

Lasiseinän toiselta puolelta



Pylväät kohoavat korkeuksiin, kuin taivaan pilarit. Valtaistuimet pylväiden nokassa ovat teidän hallussanne. Ruskeat hiuksenne välkkyvät melkein punaisina ilta-aurinkoa vasten, kun te kumarrutte alas, katsomaan meitä.

- Hypätkää, vielä korkeammalle!

Ja me hyppäämme.

- Räpsytelkää ripsiänne!

Ja me räpsyttelemme.

- Muistakaa kihartaa hiuksenne!

Ja me tartumme kuumuuttaan hohkaaviin kihartimiin, ja taivutamme ne vaaleiden hiustemme ympärille. Ja siltikään emme saavuta teidän valtaistuimianne.

Elo maan pinnalla ei ole hirveintä. Hirveintä on, kun te kumarrutte kannustamaan meitä, kumarrutte muistelemaan omaa aikaanne pilareiden varjossa. Omaa aikaanne, kun hiuksenne olivat vielä vehnänvaaleat.

***

Tuuli tarttuu kantapäihimme, kun jalkamme nielevät metrejä. Vauhdin riemu kasvattaa sydämellemme siivet. Välillä kompuroimme kiviin, mutta matkamme ei hidastu. Vaaleat hiuksemme liehuvat kuin liput.

Varomme tien vierellä olevaa suota. Sieltä pilkistävät liikkumattomat hahmot, joiden kasvoille on jähmettynyt ikuisen rauhan ilme.

- Tulkaa tänne!

Muta peittää hahmot kauttaaltaan, kukaan heistä ei ole aikoihin jaksanut pyyhkiä turvetta kasvoiltaan tai ruskeilta hiuksiltaan.

- Täällä on kaikki mitä ikinä olet elämältäsi tahtonut!

Kyllä, jos me vain haluaisimme juuttua mutaan.

***

Lasi jakaa huoneen kahtia. Loisteputki räydyttää ilmeet kaikkien kasvoille. Toinen puoli huoneesta on kansoitettu vaaleahiuksisilla naisilla, jotka katsovat kaipaavasti lasin läpi. Ruskeahiuksiset naiset eivät huomaa vaaleiden tuijotusta, he ovat kietoutuneet varjohahmoihin. Jokaisella ruskeaveriköllä on oma, tiukasti vartalon ympärille kietoutunut varjohahmonsa, jolle nainen antaa kaiken huomionsa, rakkautensa.

Vaaleiden puolella loisteputken valo on niin voimakasta, että varjot ovat heikkoja, häälyviä.
Niihin ei auta kietoutua.