Okei joo negatiivisuus on mun coping-keino. Jos en oo negatiivinen, olisin varmaa vähän heikompi ku nyt oon. Tiedän että se on todella ekstremeä välillä mutta saatana, jos mä kerran itken ja valitan mun elämästä kuukaudessa vanhemmilleni ja muuten hymyilen, uskoisin että mulla on oikeus olla negatiivinen. Jos en olisi negatiivinen, tai edes pessimistinen nii jokainen pikku kolhaus tekis musta sen verran heikomman. En mä voi olla onnellinen kokoajan tai hymyillä kokoajan. En mä voi auttaa mun masennusta tai mun muita mielenvikaisia ongelmia tai mitään mitä vittu oon. Mutta mä teen mitä mä voin siitä mitä mulla on. Ja oon muuten aivan helvetin hyvä siinä. Jotkut ihmiset jotka olis kokenu puoletkaa paskasta mitä oon kokenu olis varmasti tappanu ittensä. Pienemmästäki, varmasti. Mua nää asiat tekee musta vaan vahvemman. Kaiken mun turhan säädön ja paskan keskellä mä silti hymyilen. Mitäs sitte jos joskus itken ja tuntuu että oon rikki, mulla on oikeus siihen. Ennen mä olin ku pieni kakara joka ois tappanu ittensä ihan mistä syystä vaan ja nyt oon oppinu, että mä pystyn silti olee jotain paljon isompaa ja parempaa. Ja just sitä mä aion olla, vaikka se sitte veis hengen.
