IRC-Galleria

Heli Lilja Annikki Seppänen tuli maailmaan eräänä pilkkopimeänä iltapäivänä. Jossain vaiheessa näki että hänestä tuli nainen.. Perhe oli kuuluisa ja he söivät vain kerran viikossa. Koulussa hän suorastaan loisti taidoillaan, siellä häntä sorrettiin.

Jo opiskeluaikoina häntä alkoi miellyttämään lehdet, niinpä rakkaaksi harrastukseksi tuli äänteleminen.

Heli kehittyi kahdeksannellakymmenellä varsin leppoisaksi. Päähänsä hän sai liilat hiukset, sekä ruskeat silmät.
Sisarruksista huolimatta hän oli melko tomera. Lempiruokaansa purjosoppaa hän sai työskennellen black metal artistina.

Heli tupakoi ja käyttää nuuskaa ollessaan kesälomalla. Alkoholia hän käyttää ruoanlaitossa.

Hän osti itselleen puolison jonka kanssa luuli menevänsä naimisiin.

Sen pituinen se.
http://koti.mbnet.fi/pikpak/ig/index.htm

Kuin eilisen mä muistan sen tuon tuokion se ohitse jo on... Mut muistoissain se jatkuu aina vain sen kauneudesta haavan silloin sain...

Vaik kaikki muu mun onnistuiskin ehkä unohtaa, mä sua muistoistani pois en saa... Vaik arkisina päivät jatkavatkin kulkuaan mä sua muistoistani pois en saa...

Mä koin järkytyksen mä luulin ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan...
Mä löysin mun sielun toisen puolikkaan... Ja silti menetin hänet...
Musta ei ole koskaan tuntunut tältä... Tuntuu kuin toinen puoleni hmm olisi kuollut...
Mun sisin vuotaa verta... Se ihminen, se sai mut tuntemaan että mä kuulun siihen
sen viereen... Ja siinä kun olin tajusin että siinähän mä olisin halunnut ollakkin... Mutta se ei vain ole mahdollista... Se ihminen jää kauniiksi muistoksi mun sydämmeen...
Mä luulin, huomasin olleeni väärässä Rakastua voi sittenkin kahdesti... Ja viellä ensi silmäykseltä...

On aina vaikea muistaa... miltä tuntui joskus rakastua... on vaikea muistaa miltä tuntui menettää... Rakkautta en usko että koen enään koskaan... menetyksiä taas tulee sen tiedän ja sen tietäminen on tuskaa...
Kerran kun rakastui, ja samalla menetti rakastettunsa huomasi ettei uskalla enään jatkaa täysillä... kenenkään kannssa ei tunnu samalta kukaan ei saa sitä tyhjiötä täytetty vain se yksi ihminen... ketä tuskin koskaan enään nään... se yksi ihminen ketä en ikinä unohda... sen yhden ihmisen takia en koskaan enään rakasta... se yksi vei mun sydämen... jotain siltä kuitenkin unohtui se unohti palauttaa sydämeni lähtiessään luoltani viimeisen kerran... jättäessään minut yksin... silti toivon että hän palaa viellä luokseni palauttaa sydämmeni ja antaa minun rakastaa vain ja ainostaan häntä...

Sä veit mun sydämmeni,
veit ja satuti mua pahasti,
jättäen verta vuotavat haavat
sieluuni...
Menee aikaa saada ne paranemaan
vie aikaa saada luottamus itseensä
ja muihin takaisin uskallanko koskaan
enään RaKaStUa!?!?!?
Uskallanko enään antaa vaan mennä,
antaa kenenkään nähdä sisimpääni,
nähdä mun salaisuudet mun heikkoudet?
Uskallanko enään elää täysillä???

en ymmärrä mikä ihmisiä vaivaa ihan kun olisi muutenkaan helppoo...
sit pitää viellä ihan turhasta vittuilla... kauanko luulette mun kestävän...
ei mun kova muurini kaikkee kestä se murtuu joka vitun inhottavasta sanasta... mua sattuu... tekis mielli vaan mennä peiton alle ja jäädä sinne...