IRC-Galleria

Elämä, se alkaa jostain hetkestä jota emme muista, jota ei meille ole ollut, josta olemme kuulleet tarinoita. Useimmat meistä eivät muista edes kahta ensimmäistä vuottaan, paitsi ehkä traagisimmat asiat.
Isona taas muistamme menneisyydestä useammin hyviä asioita tai todella väärin menneitä asioita. Isona (emme aikuisena) useinkaan muista niitä traagisimpia tilanteita, milloin alkoholin, milloin ehdollistamisen takia.
Jos elämä menee niin sanotusti perseelleen, kannattaa potkaista vauhtia, edetä tai aloittaa uudesta kiinnekohdasta. Muista huonoin viime hetkesi, päästä kaikki sisäinen roska ulos taiteeseen, sosiaaliseen kanssakäymiseen, määrittelemättömään elementtiin tms. Kohteen on hyvä olla joku loppumattomasti vastaanottava, laajentuva, monimuotoinen, kiinnostava ja jatkuvuutta sisältävä. Se ei saa kulua itsestä riippumattomista asioista loppuun tai se ei ole huomion arvoinen pidemmällä aikavälillä.

Taide syntyy yhdellä roiskaisulla, miljardilla tai enemmällä huolellisella vedolla, soinnulla, eleellä, aistiärsykkeellä. Taide on se viha-rakkaussuhde itseesi, joka ei koskaan välity toiseen ihmiseen.. Jos sitä ei pura päästään ajoissa, se ottaa arvaamattomia muotoja, vie henkisen vapauden, johtaa kaikentasoiseen rapautumiseen. Taiteen voi määrittää vapaasti mielessään, se on vain sana, jota tässä käydän ilmaisemaan mahdollisimman laajaa valinnanvapautta. Sen toteuttamiseen ei vaadita paljoa ja silti sillä on parantavampi vaikutus kuin yhdelläkään yksittäisellä keskustelusessiolla.

Onnellisuus taas ei ole itseisarvo, se on enemmänkin suoranaisen pahan olon puute ja jos sitä analysoi liiaksi, se ei enää täytä siihen liittyviä mielikuvia. Siihen ei siis ainakaan omasta mielestäni kannata pyrkiä, enemmänkin siihen, että hioo liiallisia säröjä mielen formasta. Säröjä pitää olla, mutta niitä ei voi päästää hallitsemattomasti lisääntymään. Säröt tekevät luovuudesta yllättävää ja kiinnostavaa, mutta kaaret takaavat miellyttävän "kyydin" eteenpäin.

Täydellinen pidättäytyminen säröistä, kuten ehkä tietyissä itä-aasialaisissa elämänkatsomuksissa kuulostaa houkuttelevalta.. ainakin siihen asti kun on elänyt elämänsä "nuhteettomasti" lähes loppuun. Tällöin kuitenkin, ainakin minulle tässä valossa, tulisi mieleen kysymys "elinkö itseäni vai kaikkeutta varten?". Sitten kun tulee hetki lopettaa elämä, kaaret eivät erotu ja näkymä taakse on jossain määrin yksitoikkoinen.

Hetket yleensä jäävät mieleen voimakkaan tuntemuksen tai vahvan oivalluksen kautta, joka edellyttää jonkinlaista särmää, sydänkäyrän piikin kaltaista, ylös tai alas..., tai sisään (z-akseli, omaan mieleen). Halutuista hetkistä kannattaa tehdä jyrkkiä kaaria, etteivät ne iske hajalleen minuutta piikillään. Vääristävät tilat sisäisine tulivuorenpurkauksineen voivat pirstoa liiaksi minuutta, kuten myös tasaiselle suoralle joutuminen voi kuluttaa sitä. Mieluisan kaaren huipulta on mukava lasketella kauas eteenpäin, syvän kaaren pohjalta voi vielä päästä pois, mutta rotkosta on vaikea päästä ylös, varsinkaan ilman vuorikiipeilyvarusteita, voimaa ja taitoa. Sillat rotkojen yli eivät myöskään ole täysin luotettavia.
Siksi pyrin välttämään rotkoihin johtavaa mielen eroosiota täst'edes.

Mielekäs elämä ei ole välttämättä hyvä elämä. Mieluisaa oloa kannattaa aina lisätä jos se ei ole keneltäkään muulta pois. Itsevarmuus voi olla osa mieluisaa oloa mutta liian suppea itseisarvo. Se voi syntyä muiden ihmisten väheksymisestä, mutta ei lopulta johda sen mieluisampaan oloon. Itsensä tärkeäksi tunteminen on olennaista, mutta vain osa mieluisaa oloa ja voi liiallisina annoksina johtaa stressitilan ja vastuiden kasvuun. Se, että liiaksi lupaa tehdä asioita muille, täytyy mitoittaa vasta oman henkisen energiantuotannon ylijäämän mukaan. Sitten niinkin pehmeä asia kuin rakkaus, sillä on niin arvaamattomia vaikutuksia, että se on mieluisan olon riittämätön mittari yksin.

Sitoutumista minuuden ylläpitämiseksi ei kannata harkita ellei ole mahdollisimman varma sitoutumisen kohteen halutusta vaikutuksesta omaan psyykeen ja omaan tilanhallintaan. Menneisyyden pakeneminen tulevaisuuden valmiiksi rakentamisella voi osoittautua elämän suurimmaksi virheeksi: tuhota luovuuden, henkisen vapauden, rakentaa rypyttyneen säröjen joukon määräämättömän pitkälle janalle mielen x-akselilla.
Siispä pyrin leipomaan opitusta taikinaa ja maustamaan sen paremmin, tasaisemmin, jotteivät mauttomat kohdat jää nauttimatta.
Taikinan leipominen, kuten uusi vaihe elämässä (uusi elämä) aloitetaan laadukkaimillaan juuresta, jossa on enimillään vuosikymmenten aikajana. Menneen elämän avaaminen tulevaisuuden taiteeksi hyväksikäyttää vanhat säröt, tasoittaa tulevia epämiellyttäviä kokemuksia. Menneen ei-toivotun osuuden salailu, ainakin itselläni, voi johtaa vain tämän menneen toistumiseen.
Tartuin tähän virtuaalikynään (mikä järjetön käsite) aloittaakseni taiteen, leipomisen, antoisan kyydin (varmaan kuulostaa 2-mieliseltä, vaikkei ole), mielekkään elämän uudestaan...ei siitä, mihin se viime kerralla jäi, vaan seuraavasta vaiheesta kokemuskerrosten päältä hyväksi koettujen käytäntöjen ja kiinnostavien asioiden pohjalta.

Tämä irc-gallerian uusi ilme ei liity yllämainittuun..

[edit] kyseessä kappale tajunnanvirtaa, raakaversiona