IRC-Galleria

Hiljainen kyynel poskellani.
Nopea pyyhkäisy
ennen kuin kukaan huomaa.
Ei saa näyttää kipua,
koska se on heikkoutta.
En voi sille mitään.

Kyyneleet valuvat vuolaina,
en pysty estämään niitä.
Hetki hetkeltä kipu vain kasvaa.

Miten voin työntää yhden
täydellisen muiston pois?
Miten voin unohtaa yhden kesän,
jonka muistot piinaavat minua vieläkin.
Tai oikeammin voisin pyyhiä pois
vuoden elämästäni.

Elämäni kauneimman kesän,
kipeimmän syksyn ja
pimeimmän talven.
Orastavan alun kevään,
hämyisen kesän ja
pelokkaan syksyn.

Hmm... Kävin sitten koululla.
Saan jatkaa siellä,
mutta töitä joutuu tekemään,
että saan muut kiinni.
Pelottaa ja satuttaa.
Pitää pakottaa itseni jaksamaan.
Pakko jaksaa,
ei saa luovuttaa.
Ottaa askel,
ottaa toinen.
Laittaa jalat kävelemään,
vaikka ei enää jaksais.
Juokseminen kuulostaa toiveelta.
Jaksankohan?

Jos juoksen tarpeeksi lujaa,
ehdinkö karkuun muistoja?

Joskus tarvitsee pysähtyä, että voi taas jatkaa matkaa.
Tämä pysähdys vain oli raju törmäys sillan kaiteeseen
matkallani terveempään elämään.
Monet itsetuhoiset ajatukset pyörivät mielessäni ja
kerta kerran perään heitän niillä vesilintua.
Rakastan elämää ja haluankin rakastaa.
Miksi sitä on niin vaikea ymmärtää?
Olisin halunnut taivaltaa polkua sinun seurassasi,
mutta omien virheideni takia en voi.
Rakastan kuitenkin niin paljon,
että sattuu.
Vannoin kuitenkin, etten ikinä hanki perhettä.
En päästä ihmisiä lähelleni satuttamaan,
satutan mielummin itse.

<3 Rakastan niin että sattuu

Monet kyyneleet valuivat,
mutta tuntui etteivät
ne loppuneet koskaan.
Kastelivat paitani ja
jäivät kimaltelemaan poskilleni.
En nähnyt ketään,
mutta tiesin kolmen
henkilön olevan läsnä.
Hiljaa seisoivat tajutani laidalla,
mutta kuitenkin läsnä
kun heitä tarvitsin.

Kipu oli niin valtava,
etten tiennyt miten päästä
pois sen alta.
Pelko tulevasta ja
tunne menetyksestä.
Voimat olivat kadonneet ja
jättäneet tilalle vain syyllisyyttä.
Syyllisyyttä itsestäni.
Tuntui,
ettei missään enää ollut valoa,
kuin kaikki olisi sortunut niskaan ja
yrittänyt tukehduttaa minut sinne.

Käytävällä ei ole juuri nyt valoa
vaan se on pimeä ja ahdas.
Monia rojuja lojuu jaloissani ja
yrittää kaataa minut.
Nyt on keskityttävä pysymään pystyssä,
sillä kaaduttuani en jaksa enää nousta ylös.

-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-'-

Kiitos rakkaani,
ilman teitä kahta en olisi tässä nyt.

Monta kertaa mietin
rakastanko sinua oikeasti edelleen
vai rakastanko sittenkin muistoa.
Yhtä usein mielessäni
on myös kysymys
välitätkö sinä minusta
tai ikävöitkö sinä minua koskaan.
Kaksi kysymystä luovat
kolmannen,
miksi välittäisit ja ikävöisit.
Ei pahuutta voi ikävöidä,
mutta sitä voi rakastaa.
Pahuuden rakastaminen on
kuitenkin väärin,
joten parempi vain unohtaa.

Pitäisikö vihdoin myöntää asia, joka on jo vuoden tehnyt tuloaan?
Miten voisin uunohtaa asian?
Miten selviäisin tästä ylitse?
Jos sanon asian ääneen, helpottaako se?
Rakastanko elämää tarpeeksi?
Vihaanko kuolemaa?
Millä oikeastaan on merkitystä?
Onko elämälläni suunta?
Ohjataanko minua, vai kuljenko täällä yksin ilman suojaa?
Olethan sinä aina mukanani, selvittämässä elämän solmuja?
Kuljetko mukanani silloinkin, kun sanon ettei tarvitse?

s. 62

Tämän luulin jo jättäneeni
kauas taakseni,
sulkeneeni sydämeni
salattuun kammioon,
sinne minne muisti ei yllä.

Ja taas se on tässä,
läsnä,
kipeänä ja kirvelevänä
kuin avoin haava
- ihan kuin muistoja ei vielä edes olisi.

Kunpa tulisi vahva virta,
joka lopultakin,
huuhtoisi haavani pois,
veisi veren,
veisi kivun,
veisi arven,
kasvattaisi uuden ihon,
vahvemman
ja toisi tilalle
uuden mahdollisuuden.

s. 72

Aikansa on joka asialla.
Mutta tuota aikaa ei voi itse määrätä.

Juuri kun ajattelin,
että nyt olisi ilon vuoro,
tulikin tilalle uusi suru.

Juuri kun ajattelin
viettää vihdoin huolettoman päivän,
uusi huoli astui ovesta sisään.

Juuri kun ajattelin,
että toivo vihdoin tavoitti minut,
maa allani murtui ja vajosin syvemmälle.

Juuri kun tie edessäni
näytti suoralta,
tuli eteeni kuoppa, joka oli pakko kiertää.

Mutta silti uskon yhä,
että aikansa on joka asialla.
Että ilo vielä tulee.
Että huolet väistyvät.
Että toivo täyttyy ja
päämäärä näkyy
suoraan edessä.

Aikansa on joka asialla
- ja iankaikkisuus
pitää sisällään
kaiken ajan.

Eli siis tänään pitäisi tuo terapia aloittaa ja jostain kerätä energiaa jatkaa koulua yms.
Hieman kyllä arveluttaa tää juttu...
Mutta eipäs tuo haittaa...

Pakko kai se on lopultakin myöntää.
Rakastan elämää liikaa antaakseni koulemalle vallan.
Pakko sieltä kuilusta on joskus nousta,
mutta mistä löytäisin sen voiman.
Kerta kerralta nousen ylemmäs vain pudotakseni pitemmän matkan alas.
Tuntuu kuin kaikki työ olisi turhaa
ja joskus mietinkin, miksi vaivautua.
Mutta aina löytyy jostain se pieni valon lähde johon voi tukeutua
ja jolta voi hakea lohtua.

Nyt olen varma, että
selviän.

Tappelua tappelua tappelua.
Siis elämästä.
Jaksaisikohan sitä oikeasti enää,
vai pitäisikö luovuttaa?
Luovuttaminen olisi ainakin fiksu vaihtoehto,
ei tarvitsisi enää tuottaa tuskaa muille.
Mutta kuitenkaan luonto ei anna periksi luovuttaa,
vaan täytyy taistella koko ajan.
Ei osaa enää luovuttaa...