IRC-Galleria

Zagero

Zagero

"Nothing is impossible, the word itself says 'I'm possible'!" - Audrey Hepburn

ÖrfTiistai 08.09.2009 01:06

Kudoin eilen kahdestatoista yhteen. Melkein kolmetoista tuntia. Rystyset vieläkin sen takia kipeät. Katsoin samalla Luciano Pavarotin muistokonsertin, dokumentin taiteilija Rembrandtista ja Carlos Santanan konsertin. Kulttuuritäyteinen sunnuntai. Santanan konsertti loppui puoli yksi, siihen asti kudoin koko ajan. Pavarotin muistokonsertissa lauloivat konsertin loppu osassa Laura Pausini ja sokea tenori Andrea Bocelli dueton. Ehkä yksi kauneimmista duetoista, joita olen kuullut pitkään aikaan.

Tänään sitten aamulla, vajaat viisi tuntia myöhemmin soi kello, ja aamun sohlailuista huolimatta koululla päivä alkaa tuntua aika hyvältä. Nauretaan poikien kanssa englannin tunnilla kaikille opettajille noin yleensä. Ruotsin tunneista en mainitse muuta kuin sen, että olen valmis luovuttamaan. Tämän jälkeen ruokailuun. HAMKin vaihtarian ilmeet meikäläiselle on näkemisen arvoisia. Aasialaisten varsinkin. Hymyilytti. Kävin hakemassa kaupasta johdon autoon, että voin kunnolla kuunnella musiikkia taasen. Huomasin, ettei jarrut toimi kunnolla. Äidille viestiä.

Pääsin kirjastolle, kudoin kolme ja puoli tuntia (enää päivän työ tästä toisesta projektista jäljellä, eka jo viimeistelyjä vaille valmis) ja katsoin ämpärissäni olevat videot läpi. Kävin hakemassa energia juomaa ja sisuja illaksi. Sisko pääsi koululta, haetaan kaksi kyytilasta keskustasta ja kokka kohti Loppea.

Kuorossa vuoron perään ärsyyntynyt ja iloinen. Päivä, jolloin viikosta nauran eniten työaikaan. Kuitenkin eräs kuoroomme palannut hakee koko ajan huomiota kaikella mitä tekee ja siskonsa avustaa. En tykkää sooloilijoista, kun yritetään yhdessä tehdä toimivaa kokonaisuutta. Enkä edes laulutyylistä tykkää ja kun yrittää auttaa kaikkia. Hyvä laulaja on, sitä en kiellä, mutta kun asennetta voisi hieman muuttaa. Ja sitten valitetaan, kun ei tiedetä taas mistään mitään tai kun ei saa kiinni kun piti puhua se väliaika. Taas. Ristiriitaisissa tunnelmissa.

Äiti tarjosi autonsa, unohdin sisut omaan autoon ja pääsin turvallisesti takaisin Riksuun matikan tunneille. Tunnit ihan perinteiseen tapaan läpi, sillä erotuksella, että meikä yrittää oikeasti kuunnella ja ymmärtää. Onnistunut tähän mennessä aika hyvin.
Kohti kotia kahdeksan aikaan. Kiroilen, kun radioissa mainokset tuntuvat olevan se Pääasia.

Pääsen kotiin. Äiti sanoo jotain autosta, isä sitten lisää että testattu on ja että outoa kolinaa kuuluu. Jarruissa ei isän mielestä mitään vikaa. Kysyy onko kolinaa kuulunut viime aikoina, vastaan että aina välillä ja sanon, ettei jarrut oikeasti toimi. Heitän tavarani huoneeseen ja palaan asiaan. Yritän äidin avulla saada isän uskomaan, että jarruissa on vikaa. Äiti oli kyydissä, kun ne alkoivat temppuilemaan. Äiti ei kuuntele, epäonnistun. Miksi äidin ei koskaan tarvitse kuunnella meikäläistä, mutta meikäläisen täytyy kuunnella aina tarkkaan mitä se sanoo? Ja miksi hiivatissa isä ei usko meikäläistä niistä jarruista, kun en uskaltanut lähteä omalla autollani takaisin Riksuun?

Pääsen koneen viereen ja pudistelen päätä korealaisille idolien faneille. Jättäkää se poika parka jo rauhaan. Löydän vielä pari skandaalia ja huokaan syvään. Ei löytynyt tänään aihetta naurulle tai hymyille sieltä, missä tapahtuu niin paljon.
Löysin uuden kappaleen. Outsider, MC Sniper ja Clazziquain Horan yhdessä:
Heart Disease: http://www.youtube.com/watch?v=7G1k_PXprAk&feature=player_embedded
Loistava kappale (taas :'''D), MC Sniper med ihana äänensä ja sointuva räppinsä, Outsider looistaa taas tarkalla ja rytmillisellä, nopella suullansa ja sitten on Horan nätin äänensä ja hienon tulkintansa kanssa. Haluan vain käpertyä sohvan nurkkaan ja itkeä.

Äiti on kohta luultavasti tunnin puhunut meikäläiselle oven takaa, en kuule mitään musiikin yli ja tällä viikolla kohdataan luultavasti migreenin kanssa. Olen syönyt kaikki migreenilääkkeeni, enkä saa reseptiä uusittua ajoissa.

Että rakastan tätä viikkoa jo nyt. Loistava alku ja näin edes päin. Voimat täysin loppu jo nyt. Olen kaivannut tätä sarkastista puolta itsestäni. Koko kesänä en ole kenellekkään (kai) sarkastista sanaa sanonut.

Ärsyttää, ahdistaa, itkettää ja inhottaa. Saa nähdä mitä tästä viikosta tulee. Ja onneksi olkoon sille, ken tänne asti jaksoi lukea. Örf.

// Ja perhanan opinnäytetyön esittelyyn on neljä päivää.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.