IRC-Galleria

Tässä kehittelemäni runo:

Panssarisotaa

Kylmä teräs huokuu kylmyyttä,
ei tunteita, vain kylmiä liikkeitä,
raskas vaunu ei anna anteeksi, ei kenellekään.

Laukaus, Toinenkin. Ampuja ei tunne sääliä,
Ei ehdi tuntea. Aikaa ei ole kuin murhaamiselle,
lailliselle murhaamiselle. Toisten äitien lapsien,
toisten isien lapsien, toisten ihmisten hävittämistä.

Metalli huutaa osumista,
Suorista läpäisyistä, ammusten räjähtelystä,
miehistöjen karmivat huudot peittävät muut äänet
alleen. Karmea panssarimiehen kuolema.

Tiikeri, valmistettu tuhoamaan vihollisia,
tunteettomasti, ilman minkäänlaisia jälkiä,
vain miehistö, joka tiikeriä ohjaa,
joutuu kestämään tuskan, toisten ihmisten hengen riistämisen.
Ilman minkäänlaisia tunteenilmaisuja.
Heikkoutta, sanovat esimiehet.

keskellä pakkasta, ilman talvivarusteita,
mies kohottaa kätensä vielä kerran,
pikaisen etenemisen merkiksi,
hyvin tietäen, että eteneminen jää,
monen viimeiseksi.

Kylmä puree jokaista syvälle ytimiin,
talvivaatteiden puute on kova, hyvin ahdistavaa,
miehet kärsivät paleltumista, ei suoda ajatustakaan.
Panssarimiehet kylmissä metallisissa laatikoissaan.

Tästä eivät selustan esikuntaupseerit,
välitä tuon taivaallistakaan,
sillä heille sotilas on vain pelinappula,
Pelinappula isolla pelikentällä,
missä panssarivaunu on vain nappula muiden joukossa,
ja miehistö pelkkää pölyä.