IRC-Galleria

VIIME HETKEN PANIIKKI


Nooh, joko teillä alkaa olla kaikki valmista vauvaa varten, ne kysyvät.

-Ei, ei ole valmista. Ei sinne päinkään, vastaan. Tai siis haluaisin vastata.

-Et varmaan malta odottaa, että se syntyy, kuuluu seuraava kysymys.

-Kyllä, kyllä maltan. Vaikka ensi vuoden juhannukseen asti.

Oikeasti vikisen jotain kesävauvan ihanuudesta ja yritän vaihtaa puheenaiheen säähän. Ei auta. Sieltä se lopulta tulee kuitenkin, kysymys, jonka olen kuullut viimeisten viikkojen aikana useammin kuin koko vauvattoman elämäni aikana yhteensä:

-Miten olet voinut?

Ja minä vastaan.

-Ihan mukavasti kiitos. Olen lihonut 20 kiloa, ja nyt sitten ihmiset haluavat ottaa minusta valokuvia. En ole nukkunut kunnolla kolmeen kuukauteen, kolmen tunnin välein hälyttävä rakko pitää siitä hyvää huolta - eikä lähitulevaisuus näytä vihreää valoa pitkille, katkeamattomille unille. Turvonneet jalkani eivät mahdu yksiinkään kenkiin, ja elleivät räpyläni synnytyksen jälkeen palaudu entiselleen, kaapissani on 30 paria kenkiä tyhjän panttina. Entä muistinko mainita mielialavaihtelut? Ne ne vasta mukavia ovat, kysykää vaikka Mikolta.

Oikeasti vastaan, että kiitos voimme hyvin.

Mitä muuta voisin vastata? Fyysisistä vaivoista saa toki ruikuttaa, mutta ei tosissaan. Kilot lähtevät imettäessä, turvotus laskee ja niin edelleen. Enkä minä niistä edes oikeasti niin välitä.

Ensimmäisen lapsen odottamisen pitäisi olla elämän ihaninta aikaa. Niin hoetaan jokaisessa vauvalehdessä, lapsiin liittyvässä televisio-ohjelmassa, sukujuhlassa, työpaikalla. Vanhempien lasten äidit katsovat isoa mahaa haikeina ja haluavat koskettaa.

Odottava nainen kuulemma hehkuu. Odottava nainen näyttää tyyneltä ja seesteiseltä, ihan kuin hän tietäisi jotain, mitä muut eivät tiedä.

Minä en ainakaan tiedä mitään.

Oikeasti ensimmäisen lapsen saaminen on maailman pelottavin juttu. Elämäni suurimpien muutosten lisäksi se tuo vastuun ja huolen loppuelämäksi.

Pärjäänkö minä? Osaanko? Pystynkö? Jaksanko? Olenko edes valmis? Tekeekö näiden asioiden miettiminen minusta huonon äidin? Miksei näistä asioista puhuta? Vai eikö kukaan muu pelkää tulevaa?
Niin. Että kiitos vaan, voimme ihan hyvin.



Eeva-Liisa Maattola, Hämeen Sanomat 21.5.06