puren huulta sieluni huutaessa tuskaani, huulta purren tuijotan verestävin silmin kattoa ja rukoilen.
ei yksikään uneton yö ole sinun arvoinen, ei yksikään vuodatettu kyynel.
ei sydämeni ole sydän rakkauden vaan kadotettujen tunteiden, se on sydän synkkien kujien, yksinäisten aaltojen.
koskettaessasi minua hellästi kädelläsi haavoitit minua sillä hellyydellä jota olen aina paennut ja jota tulen pakenmaan.
en ole heikko ihminen, olen ihminen arpineen ja haavoineen-sellaisia haavoja löytyy sydämestäni jotka eivät ehkä koskaan parane ja ne haavoittavat viiltävän tikarin lailla uudelleen ja uudelleen.
mutta ne kyyneleet saapuvat luomieni takaa, kuin salaa hiipien sielusta nuo kaksi suolaista polkua valuvat alas kasvoiltani,valuvat valtoimenaan alas rinnalleni käsien ollessa liian väsyneitä niitä kuivaamaan.
ja sydän tuskasta vavahdellen painan pääni tyynylle, rutistan tyynyä yksinäisten kyynelten valuessa nyyhkytysten vavisuttaessa vartaloani, itken alla auringon ja jatkan rukoilemista seuraavan kauniimman hetken puolesta.