IRC-Galleria

Se oli yksi niitä syksyisiä aamuja, jolloin mikään ei tuntunu menevän niin ku toivois. Se oli yksi niistä monista aamuista, joita oli tullu elettyä pitkin elämää. Kaikki oikeestaan alkoi siitä, kun lapsuus lakkasi ja nuoruus alkoi. Se oli se yksi hetki elämästä, jolloin on kaksi vaihtoehtoa, kyllähän jokainen tietää. Se hetki, kun pitää valita käveleekö oikeelle vai vasemmalle, ”onneen” vai ”kurjuuteen”, ns. Siwaan vai Citymarkettiin. Siinä vaiheessa se päätös ei tunnu niin vakavalta, voi huoletta miettii, et teen nyt mitä teen ja kelataan sit myöhemmin, et jos tehäänki toisin. Sen kyllä sit saa jokainen huomata, ettei se meekään iha niin. Sillä hetkellä kun teet sen tietyn ratkaisun ja alat elää sitä. Huomaat uusia asioita elämässä ja kelaat juttuja sillä tavalla, ni ei niitä nii vaa kitketä enää ajatuksista, on vaikeeta vaihtaa HK:sta Kabanossiin, jos toiseen on jo tottunu.

Eihän se sinäänsä ketään kiinnosta, jos yksi yksilö menee menojaan. Tässä maailmassa on kumminkin niin monta osaa, että ei siinä kerkee yhtä pientä kaipaamaan, ei tää oo yhden pelaajan peli. Varsinkaa, jos se yksi pieni ei ole edes mikään tärkee osa mitään. Niinkun tämä nyt ei ole. Ei tästä tule mitään epäonnistuneen yksilön angstista tarinaa siitä, miten jumala kohtelee meitä epäoikeudenmukaisesti ja maailma potkii päähän. Niin makaa kuin petaa. Jokainen valmistelee itselleen sellasen elämän, ku haluaa ja tuntee tarvitsevansa. Jossei jaksa panostaa, niin ei sitten pitäisi valittaakaan. Jokainen voi ottaa opikseen ja miettiä, mihin elämässä kannattaa panostaa, jotta siitä jaksaisi ottaa irti sen verran, että jaksais elää loppuun asti ilman, että tarvitsee koskaan kysyä itseltään kysymystä ”Mitäs jos en koskaan olisikaan syntynyt”, tai edes ”Miksen olisi voinut syntyä Alaskaan kalastajaksi”.

Niin onnekkaan lapsuuden kanssa, pitäs osata miettiä, että kaikki ei voi jatkua näin loppuun asti. Jos sellasta kuvittelee, niin rakentaa vaan itelleen suurempaa pudotusta, sitten kun se todellisuus vihdoin ja viimein tulee sun luokse. Ja usko mua, se kyllä todellakin tulee. Joskus sen lehmänkellon kilinän kuulee kilometrien päästä, joskus se tulee kun salami kirkkaalta taivaalta. Sitten kun se tulee, ni sä et halua, että mä olen ovella sanomassa ”Mitäs minä sanoin” kera omahyväisen virnistyksen ja vittumaisen naurun, sillä hetkellä se vois olla viimenen naula arkkuun.

Jos sä huomaat, että sun lapsuus on onnellinen ja täynnä hyvyyttä, ota siitä kaikki irti. Nauti niin kun ei olis huomista. Herää aamulla aikasin, riehu pihalla koko päivä kavereitten kanssa. Välillä kuulet kun äiti huutaa ikkunasta syömään, juokset kotiin ja innoissas hotkit perunoita poskeen, koska et malttas millään odottaa, että pääset takas ulos leikkimään. Pitkin päivää kiehnäät nurmikolla, teet hiekkakakkuja, leikit tarhan pihalla, juokset pitkin metsää etsimässä karkureita ja kun katulamppuihin syttyy viimein valot, hyvästelet kaverit, juokset kotiin ja päivästä väsyneenä kaadut sänkyyn nukkumaan tietäen, että huomenna on ihan yhtä kivaa. Se on sitä arkipäivän iloa, jota voit viettää vaan kun oot lapsi, pieni, tietämätön ja naiivi.

Sillon, ku se itse oli lapsi ni se otti kaiken irti siitä, ja se olikin oikeessa. Nuoruus ei tuonukaan sitä, mitä sieltä ois lapsuuden perusteella odottanu. Tosin sillon lapsena sitä ei vielä osannut ajatella, ehkä sen alitajunnassa tiesi, mutta ei halunnut uskoa. Se oli sellasta hauskaa aikaa se nuoruus. Näytti ja välillä oikeesti tuntuki siltä, että olisi, tai ainaki sillon sitä niin luuli. Ehkä se tosiaan näytteli niin hyvin, että meni välillä itsekin harhaan. Muut ainaki meni, siitä ei ollu epäilystäkään. Kukaan ei koskaan tiennyt, että mitä se oikeasti miettii tai tuntee, ei koskaan. Onhan tällaisia toki monia, mutta kyllä tää oli yksi parhaista, vaikka itse se niin sanookin.

Itseasiassa pariin kertaan, se jopa yritti jollekin sanoo jotain. Jotenki vaan tuntu, että aina niillä kenelle se yritti kertoa, ni oli niin paljon muuta tekemistä ja omia murheita, ettei niitä kauheesti kiinnostanu. Ei niitä kyllä voi syyttää, kuka sitä omilta murheiltaan haluis muitten paskanjauhantaa kuunnella. Kyllä minäkin mieluummin laskisin karkkeja, ku kuuntelisin miten joku jauhaa omasta paskantärkeestä elämästään. Eikös jokainen mielummin panosta omaan hyvinvointiin, kun miettii, että miten toisilla menee? Ja on ihan turha alkaa jauhaa mistään lähimmäisenrakkaudesta, kyllä se lähimmäisenrakkauskin lähtee siitä, että ensin rakastaa itseään. Mutta mietipäs, mistä tulee lähimmäisenrakkaus ihmisillä, jotka ei rakasta edes itseään? Niinmpä niin, sitä on se hyvä näytteleminen. Ei niitä Oscareita iha mitkään tyhmät tytöt ja pojat voita.

Noh, joka tapauksessa. Sellasta se oli se nuoruusaika, oman onnellisuuden ja onnettomuuden kiertelyä, muiden kuuntelemista, neuvomista ja huolehtimista. Oman itsensä laiminlyömistä, joka myöhemmin kostautuu sillä pahimmalla mahdollisella tavalla. Ei sitä oikeestaan ite missään vaiheessa huomannu, että hommat alko todella lipsuu käsistään. On jopa ehkä vähän surullistakin, että ei huomaa kun mikään ei enää tunnu miltään ja elämä valuu sormien välistä jättäen märkiä läiskiä taaksesi. Ihan sama mitä kukakin sanoo tai tekee, jokainen vastaus on samanlainen. Jokainen silmänisku ja ääni on samanlainen, tulee samalla painolla ja samaan kohtaan. Mieti sitä tunnetta, kun heräät aamulla ja jo siinä vaiheessa tiedät, miten päivä tulee päättymään. Tiedät tasan tarkkaan mitä tuut sanomaan ja tekemään, kenelle tuut sanomaan ja tekemään.

Mikään ei koskaan muuttunut. Joku aamu heräsit ja mietit ”Tänään, tänään mä teen jotain mitä en oo koskaan aikasemmin tehnyt. Tänään mä otan ilon irti ja nautin elämästä. Tänään mä sen todella teen.”, uskoitko sä silti itsekään tohon missään vaiheessa? Ehkä sä pienen hetken uskoit, mutta sitten tajusit, että et sä ketään voi huijata, et edes itteäsi. Ei kukaan voi näytellä koko elämäänsä, moni on yrittäny, mutta silti on aina jotain joka on vahvempi. Marilyn yritti, Elvis yritti, mutta kuinka loppuen lopuksi kävi? Jossain vaiheessa huomasit, että elämä tarjoilee kaiken omasta takaa ja lakkasit tuottamasta itelles lisää pettymystä. Yritit vaan tehdä kaikke pudotukset vähän pehmeemmiksi.

Jossain vaiheessa kumminkin oli jonkunnäkönen selvä hetki, ja huomasit, että ei tää voi mennä näin. Eihän Game Over voi tulla kun pelikään ei oo vielä alkanu, eihän? Päätit tehdä edes yhden ratkaisun omasta puolestasi, ei sitä siinä vaiheessa kukaan tietenkää voinut tietää, että mihin suuntaan se johtaa. Itse kumminkin olit päättänyt, että tää on se ”Uusi alku”. Kuullostaako tutulta? Jep, ei sitä vissiin ikinä opi. Saatatte ehkä arvata, että ei se ollut. Niin, taas yksi itselle turhaan tuotettu pettymys, vaikka aikasemmin oli jo luvannut, että ne olis nyt loppu.

Kaikki jatku siis ihan samaa rataa, tosin tällä kertaa ne kohteet vaan oli erilaisia. Tällä kertaa tuntui, että ei välttämättä tarttiskaan esittää, että aina on kivaa. Jotenki silti kaavoihin kangistuneena sitä silti ei osannu lopettaa. Ei jotenki halunnu tuottaa muille turhaa vaivaa omilla ongelmillaan. Se oli liian vähän, liian myöhään. Tähän astikin oli tullut ihan hyvin toimeen itsekseen, niin miksei sitten loppuun asti? Kyllähän sitä aina tulee toimeen ja selviää, mutta millasilla voimavaroilla ja kuinka pitkään ennen ku tulee loppu? Kuinka monta kertaa voi painaa reset nappulaa, ennen ku kyllästyy lukemaan tekstiä ”Game over”. Siitä se aiko ottaa selvää.

On oikeesti ihmeellistä, miten paljon ihminen voi kestää. Tiesköhän ihmisen maanpäälle laittaja, että täällä elo ei oo mitään ruusuilla tanssimista, ku varusti meidät tällasilla hermoilla. Aika brutaalia, suorastaan sadistista, laittaa meidät tänne talsimaan, jos ties jo ennalta millasta paskaa tää on. Noh, joka tapauksessa täällä nyt ollaan ja parhaansa tehdään. Onko parhaansa tekeminen sitä, että enää yrittää vaan pysyä hengissä?

Alussa sitä yritti muuttaa kaiken hyväks ja miettiä parhain päin. Jokaisesta päivästä piti tehdä elämisen arvoinen ja oli oikeesti uskottava, että kaikkeen on syynsä. Sitä on kumminki pakko alkaa säästää energiaa, että jaksaa mahdollisimman pitkään. Ei se oikeestaan muista, että missä vaiheessa siitä jokapäiväisestä unelmoinnista ja tavoitteiden asettelemisesta siirryttiin siihen, että aamulla jakso herätä ja vetää maskin päälle. Mennä ihmisten ilmoille, nauraa, hymyillä iloita ja laulaa. Sitten tulla kotiin ja alkaa ladata pattereita, että saman esityksen jaksais vetää joka päivä. Joku vielä uskaltaa väittää, että se on huono näyttelijä! Näyttelee joka päivä, ja kaikkiin menee ihan todesta. Jossain vaiheessa, jos joku alkaa epäillä, ni muutama selittelevä sana ja kaikki on taas hyvin. Kyllä ihmiset on tyhmiä. Ei mikään ihme, että itsemurhan ja joukkumurhien tekeminen on niin helppoa. On tää iteki nähny omassa elämässään, miten helppo tunteet, tai noh, ”tunteet” on piilottaa.

Eli siis otetaas yhteenveto. Tässä vaiheessa ollaan siinä, että mikään ei tunnu miltään ja päivät menee siinä, että jaksat seuraavaan. Eikös ooki sellasta hyvää nuoren elämää? Kyllä joo. Noh, mitäs luulette, että mihin suuntaan tästä mentiin? Siihen samaan mihin aikasemminki. Kaikki tuntuu vielä vähemmän ei miltään ja jokainen päivä on yhä vaikeempi kestää. Ei sitä oikeestaan kukaan oikeesti osaa päällisin puolin sanoo, että miten paljon kaikkee paskaa ihminen on voinu kestää. Vaikka ne oikeet tapahtumat vois pukee sanoiks, ni ei niitä kaikkia tunteita ikinä pysty. Ei vaikka ois kuinka hyvä kirjottamaan, kuinka oppinu ja viisas, ni aina on jotain, mitä ei vaan osaa pukea sanoiks. Pitäis olla itse sen tilalla, että vois todella tuntee sen tuskan, vois todella ymmärtää.

Jokainen tuntee tuskaa, jokaisella on vaikeeta ja jokaisen tiellä on monttuja. Joillain on isompia, joillain pienempiä, kaikki ei kestä kaikkea. Tää voi melkeen miettimättä sanoa, että tällä on paljon sellasta, mitä ei ehkä suurin osa kestäisi. Siinä vaiheessa kun katot sitä silmiin, et näe tippaakaan katumusta, häpeää, kuulet sanat ”Tää kaikki on sun syytä” ilman mitään epäselvyyttä siitä oliko se tosissaan vai ei, voi vaan miettiä, mitä vittua? Kuinka paskaa tää oikeesti voi olla. Onko siitä tullu normaalia, että kuulee tollasia sanoja? Voiko joku oikeesti sanoa toiselle ihmiselle, että _kaikki_ on sen syytä. Ehkä voi, ehkä ei, mut tollasia sanoja ei saa takaisin. Tollaiset sanat jättää ikuiset jäljet, ei noitten jälkeen yksinkertasesti ole paluuta takasin.


Mitä sitten tapahtuu?