IRC-Galleria

...olo on mikä on.
Luen tällä hetkellä montaa kirjaa samaan aikaan ja lukeminen tuo tähän pikaiseen lomaan toivottua rauhaa. Yks kirja on tämmönen mis kerrotaan omaisten tunteista ku läheinen on tehny itsarin ja se on itseasias aika mielenkiintoinen, jos saa törkeesti sanoa. Siel on semmossia ihmisiä joilta joku on poistunut elämän kehästä jo kakskyt vuotta sitte ja ne on yhä täysin kiinni siinä surussa. Ja sit on niitä joilla elämänmuutos kesti vuoden ja sitte ne on antautuneet surulle ja antaneet periksi.
Mä en tiedä kumpi on parempai tapa surra, mehän ollaa yksilöitä, mutta näitä kaikkia surijoita yhdistää se et ihan ensimmäinen reaktio, joka iskee kun tytär löydetään itsensä tappaneena metsästä kaksiviikkoa katoamis päivän jälkeen ja on menossa pahimmat kesähelteet tai kun perheen pienin löytää isoveikan roikkumas narun jatkeena autotallista, on ajatus:
" mitä muut ajattelee musta ja perheestä nyt?".
NAURETTAVAA!
Jos ihmiseltä kuolee läheinen, ei ekana VOI antautua ajatukselle että pitää vetää verhot ikkunoihin, tai lähteä matkalle tai soittaa jollekki tosi hyvälle tutulle, et kävisitkö kaupassa ku en ite KEHTAA.
Se ei vaan voi olla tärkein sillä hetkellä. Miettiä omaa napaa.

(Mä saisin tällä aikaan varmaan mielenkiintoisen väittelyn jossain teinien, tai oikeestaan vähän vanhempienkin ihmisten palstalla, joten lopetan tähän. Tarkotus ei oo synnyttää semmost sotaa ku siellä yleensä joka asioista on.)


Kun et voi voittaa, on parempi luovuttaa.

Ku oiski kersa viel. Pystyis himoilee lahjojen ja muun semmossen perässä tän
joulun alusen ja sit aattona ois hymy korvasta korvaan ku on saanu uuden punasen ehjän pulkan. Ja heti pitäs päästä tesmii.
Ois nytkin iloa (jos SAIS pulkan), en vaan kehtaa pyytää. On toi perhe ja nyky
maailma mulla vaan
mitä on, nii ei tätä ota enää ku juhlana. Termillisesti JUH-LA-NA.
En oo hankkinu kellekään mitään ja tiedän oman lahjamääräni
myös olevan hyvin pieni. Eikä se oo tosiaankaa se pointti.
Ennen lahjojakin odotti, edes käytännön syistä.
Nyt haluaa vaan pakoon kaikkee. Ihan kaikkee.
-Itseään?
Mä voisin ottaa passin ja hampiharjan ja syöksyä etelään lintujen perään.
-Kyllä...itseämme me ihmiset paetaan.



Ainut asia joka sinut kahlitsee on omat ajatuksesi.
Hyvät ja huonot ongelmat syntyvät korviesi välissä.
(...eikä kirjastokortilla viiltely auta, teepee!) xD

Tuntuu uskomattomalta olla näin sokee ja olla neuvomas muita,
ihan niinku muka tietäis jostain jotain.
Oma pääkin on saatanan moista pullamössöö. Pursuu korvista ja
kipittää karkuun pitkin lattiaa.
Katse tarttuu yhä useammin maahan ja omiin jalkoihin.
Ei huvita oikeestaan ees olla kovin onnellinen.
Ei ainakaan tartte tasapainotella.


Oma napakin näyttäis olevan turhan lähellä ja
aina turhan iso.

Mä tykkään et tää on hyvä juttu, "päiväkirja".
Onpahan jotain fiksuakin nyt koko galleriassa ja jos muistaa pitää päänsä kiinni tarpeettomista asioista, täst voi vaikka olla hyötyä ku tarttee jotain muistaa. Päiväkirjan kirjoittaminen iltasin ennen nukkumaan menoa on niin...hidasta.

Just huomasin, et meitin näppäimistö on aivan paskanen ja nyt puhdistan sitä korvatopsilla. xD Harvinaisen fiksua... Nooh, se nyt vaan sattu olee tos pöydällä. Kuka lie jättäny. Nii, ja ihan puhas on. Tai siis oli.

Äikän lukupäiväkirjan muistiinpanot nököttää tossa pöydällä. Mä mulkoilen niitä vähän väliin ja koetan saada jotain valmiin tuntusempaa aikaseks, mut ei. Perjantait on tämmösiä. Pistetään sen piikkiin! Toinen koeviikko lukiossa lähti käyntiin enemmän kuin rattoisasti. Kemman kokeen kahdeksasta tehtävästä, tämä neropatti osasi vastata kahteen.

Et silviissiin.

Vaikka kiire painaa päälle, älä päästä sitä sisääsi.