IRC-Galleria

Pianon ruskea, puulta tuoksahtava kansi aukeaa.
Eteeni ilmestyy suuri määrä valkoisia ja mustia koskettimia.
Tiedän, että osaan tämän.
Kaikista instrumenteista juuri tämä soitin kuuluu minulle.
Alan soittaa erilaisia koskettimia haluamani rytmiin.
Se kuulostaa hyvältä.
Vasarat iskevät pianon sisällä oleviin kieliin ja ne värähtelevät
juuri sen aikaa, kun itse haluan.
Siitä tässä on siis kyse, kyvyistä ja ajatuksesta.

Silloin, kun pääsin opiskelemaan Tampereen Konservatorioon,
en tiennyt musiikista irtoavan näin paljon.
Alusta asti opiskelu oli mielenkiintoista ja pikku hiljaa aloin oppia ja ymmärtää,
ettei kyse ole vain pelkistä oikein soitetuista nuoteista,
vaan jostain paljon enemmästä.

Koska mikään asia tässä maailmassa ei voi toimia virheettömästi ainiaan,
myös musiikin opiskelujeni parissa uskoni on ollut hyvin alhainen.
Opettajat huusivat, että minä olen maailman huonoin
ja etten selviäisi peruskursseja pidemmälle.
Herkkänä ihmisenä purin asiat äidilleni, mutten lannistunut.
Se riittää, että itse tietää olevansa hyvä. Minä tiesin.

Kun huomasin olevani hyvä, vaikka muut sanoivatkin muuta,
aloin kirjoittaa sanoja. Äkkiä huomasin istuvani pianon ääressä valmistellen
kappaleelleni sopivaa melodiaa.
Jokaisessa sävellyksessä pitää mielestäni sanoa jotain,
muuten musiikin teossa ei ole varsinaista ideaa.
Ideoitahan maailma on tulvillaan.

Mitä siis olen oppinut ja mitä musiikki minulle merkitsee?
Niin kuin sinä saat päättää jatko-opiskelupaikkasi,
minä saan mielikuvituksellani soittaa mitä vain.
Sitä kutsutaan vapaudeksi ja taidoksi osata improvisoida ja
saada musiikki kuulostamaan hyvältä.
Nyt kun olen soittanut pianoa jo kymmenen vuotta,
esiintynyt monta kertaa,
nauhoittanut ja säveltänyt omat kappaleet,
mieleeni nousee yksi ajatus.
Ajatus siitä, haluanko musiikkia ammatikseni.
Pedagokiikka ei minua sillä tavalla innosta kuin musiikin tekeminen
ja sillä itsensä elättäminen.
Mutta minua pelottaa ajatus siitä, tulisiko musiikista työn kautta liian rutiininomainen.
Katoaisiko musiikista se harrastuksen iso,
joka minulla on lapsuudesta asti ollut?
Musiikista on muodostunut minulle kantava elämäntapa,
jolla tulen pääsemään vielä pitkälle.
Oli kyseessä sitten harrastus tai ammatti,
tiedän sen kantavan minut korkealle ja pysymään siellä.

Jalkani nousee pedaalilta.
Tunnen sävelen soivan sisälläni, vaikkei pianosta irtoa pihahdustakaan enää.
Kielet lepäävät, ja koskettimet hehkuvat kiitosta äskeisestä.
Kaikkea sitä, mitä mielikuvituksellani sain aikaan.
Onneksi kaikki on nyt paperilla.
Osoitan pienen hymyn pianoa kohti, lasken puisen kannen alas ja nousen penkiltä.
Kuiskaan itselleni:
"Tästä tulee loistava kappale"



- Äikän aine. Tää kertoo niin paljon musta, siks kirjotin :)