IRC-Galleria

Rummut pärisivät kun kävelin kohti aurinkoista Jerusalemia. Jylhät kivimuurit kohoavat edessäni ja tornisteri painaa selkääni. Koko illan olin pohtinut kysymystä lopulliseen totuuteen: miksi oravanhäntäpeurat lisääntyvät vailla estoja. Kysymys oli mietityttänyt minua siitä asti kun lähdin keskisestä Mesopotamiasta. Vastauksen hakeminen oli kuitenkin toissijaista, sillä lopullinen totuus harvoin on näin pitkän pohtimisen arvoinen. Nyt jokainen paikka on kuitenkin oikea paikka ja jokainen hetki on hyvä.

Ikuisten kysymysten ääressä havahduin vartiomiehen pysäyttäessä minut. Hänen silmämunansa olivat valkoiset ja tunsin kuinka hänen sarveiskalvonsa taittoivat voimakkaasti valoa hänen katsoessaan minua. Pupilli oli musta ja eloton.
Mies oli minulle ystävällinen ja päästi minut sisään kaupunkiin. Pakenin yön tullen muurin yli murtaen jalkani, sillä minun oli pakko tavata tuo vartiomies uudestaan.

Mutta portilla ei ollut sama mies. Tämän miehen sarveiskalvot eivät aiheuttaneet vastaavaa reaktiota, jonka aikaisemmin olin ennen Jerusalemia kokenut vain Assyyrian aavikoilla tavattuani erään beduiinimiehen, jolla oli kaksi sierainta. Hänen tietoisuutensa ilmensi itseään. Hän kertoi keitaalla minulle, että maailma rakentuu informaatiovirran tulkinnasta.
Tietyllä tavalla todellisuus on aina ulottumattomissa, koska emme koskaan poimi kaikkia palasia mitä informaatiovirta yrittää meille lähettää. Hän selitti, että olemme liian kiireisiä kulkemaan omassa tietoisuudessame läpi A:sta Z:aan, ettemme edes huomaa väliin jäännyttä kahtakymmentäkolmea kirjainta.

Mies portilla ei ollut minulle ystävällinen. Mies uhkaa ristiinnaulita ja kuohia minut. Hän uhkaa hakata minua munuaisille valtavilla karahkoilla. Paljon muutakin hän uhkaa, mutta ydinjatkeeni ei enää rekisteröi mitä hän minulle sanoo.
Tunnen tutun tunteen.

- Assyyria, seitsemän vuotta.

Olin jälleen nuoruuteni Babyloniassa.

Tietoinen harkintani oli paeta ihmisenä olemisen tuskaa. Seitsemässä minuutissa tajusin seisseeni paikallani kahdeksan tuntia - oli aika jatkaa matkaa. Vastaantuleva sumatransarvikuono antoi minulle käärön, jossa luki tehtäväni:

"Etsi totuus"

Tehtävä vaikutti helpolta, mutta epäilin että se saattoi olla kompa. Koska olin matkustanut laivalla jo pitkään, päätin pitää lyhyen tauon, jonka aikana mm. täyttäisin mukanani olevat antimateriasäiliöt sillä olin hukannut paljon antimateriaalia matkallani vuoriston yli. Hikirauhaseni ilmaisivat minulle hälyyttäviä tietoja suuresta lämpötilasta, joten päätin sytyttää nuotion ja mennä sen ääreen viilentymään. Istuessani nuotion ääressä ymmärsin, jotain minkä olin ymmärtänyt jo aikasemmin - en viihdy tässä tilassa, totesin ainoaksi loogiseksi ratkaisuksi lisätä viihteen määrää. Eläimien ja nykyihmisten ero on siinä, että eläimet viihtyvät, mutta ihmisten täytyy jatkuvasti lisätä viihteen määrää, sillä normaalisti me emme viihdy.

Heräsin aamulla yli 300 kilometriä paikasta johon olin nukahtanut, tämä ei sikäli ollut yllätys, koska näin ei ollut tapahtunut aikasemmin. Päätin jatkaa matkaani niin nopeasti kuin mahdollista, joten aloin viivyttelemään lähtöäni mm. heittelemällä matkatavaroitani useiden satojen metrien päähän, jolloin niiden pakkaaminen veisi enemmän aikaa.
Aivoni hylkivät ympäristöä, eivätkä halunneet osoittaa sen olemassaoloa millään aistilla, mikä osittain haittasi vaikeassa maastossa suunnistamista. Myöhemmin illalla noin kahdeksan aikaan aamulla poistui myös tietoisuus. Matkantekoni oli raskasta, mutta tiesin sen olevan vaivan arvoista, koska en saisi tästä minkäänlaista korvausta missään muodossa. Eikä minulla ollut edes päämäärää, eikä tehtäväni millääntavalla palvellut yhteistä hyvää. Lisäksi tiesin, että tehtäväni on mahdoton. Tästä reipastuneena päätin jatkaa matkaani junalla. Junassa mies tuli kysymään minulta matkalippua, mutta selitin hänelle etten viitsinyt ostaa sitä, koska minulla olisi ollut siihen varallisuutta. Poistuin seuraavalla asemalla vasten tahtoani ja suuntasin kohti etelää, josta arvelin saavani lisää tietoa tehtävääni varten, sillä se oli vastoin kaikkia logiikan sääntöjä. Ympäristön muuttuminen keskiaikaiseksi viestitti minulle muutoksia aivojeni välittäjäaineissa ja päätin keskeyttää tehtäväni vaikka se tuntui ikävältä sillä se oli täysin merkityksetöntä. Tajusin olevani hirveässä nälässä, joten lämmitin maksalaatikon ja mittasin ruoka-astiaan myös muutamia kiloja lasimurskaa, jotta ruoka olisi syömäkelvotonta. Onnistuin tässä hyvin ja olin tyytyväinen sillä nälkä aiheutti infernaalista tuskaa ja epätoivoa.

Päätin etten ikinä luovuta ja ammuin itseäni päähän kuolettavasti.

Herääminen aamulla omasta sängystäni tuli yllättäen, matka kohti totuuden olomuotoa oli alkanut. Löysin keittiöstä jälkiä H2O:n ylettömästä käytöstä, hetken pohdittuani vajosin nirvanaan, osasyyllisenä oli nauttimani virtsa. Siirryin pitkin intialaisia mantroja, en tiennyt etsiväni elämän tarkoitusta, jonka kuitenkin jätin löytämättä. Herääminen tapahtui jälleen, tälläkertaa omasta vuoteestani. Neuvosto oli kokoontunut, aivan kuten oletinkin. Koolla oli kolme edustajaa kustakin lajista, niin kuin perinne ja kirjoitukset sanelivat. Koko maailman kaikki heimot olivat paikalla. Kaikki muut paitsi ihminen...

Tiesin eksyneeni väärälle astraalitasolle, kaikki tuntui merkityksettömältä. Takaani kuuluva lepakon ääni tuli yllätyksenä. Käännyin ja kohtasin narusta roikkuvan sademetsän, tiesin että olin palannut kotiin. Kameleonttisohva vaihteli sävyjään kuin ikiaikainen asetoniperoksidi, taistelu oli vihdoin alkanut. Epätasaisen ottelun jälkeen heräsin sukellusveneestä. Hataria muistoja, flashbackeja.. taistelukenttä oli elänyt 12 tuntia taukoamattomana vellovana massana, vaikka kumpikin osapuoli tiesi taistelun lopputuloksen. Häviäjä ei ole se joka voittaa, vaan se joka voittaa häviäjän. Tiesin, että minun oli pian johdettava soturini taisteluun. Jokakesäinen videolähetys kulki taistelukenttämme ohi, ruumini materialisoitui samalla hetkellä kun postiluukusta tipahtanut aamulehti kolahti kerrostalon seitsemännen kerroksen lattialle. Hajosin kappaleiksi, ympärilläni tuhoutuva universumi ei ollut vieras, olin tavannut sen aikaisemmin. Se oli osa minua. En ollut missään ja olin silti kaikkialla. Tämä todellisuus tuntui huomattavasti todellisemmalta kuin aito todellisuus, olin kaikkea mitä näin - ja en mitään. Nauroin kun mukatodellisuus alkoi muodostua ympärilläni - se ei ollut oikeaa todellisuutta. Minä olin todellisuus.

Tietoisuus iski hitaasti vasten pohkeita. Tajusin heränneeni täysin vieraalta maaperältä - omasta kodistani. Lähdin tutkimaan tätä merkillistä ympäristöä. Oli normaalia olettaa ympärillä palavien kaksikomponenttiräjähteiden olevan vaarattomia. Sitä ne myös olivat ja valtaisa räjähdys heitti minut jaloilleen. Räjähdys pirstoi lähellä olevat huonekalut ehjiksi. En stressannut räjähdystä sen enempää, vaikka se poistikin kaiken motoriikan ja tajunnan ympärillä olevasta todellisuudesta. Lähdin jatkamaan matkaa, se että kehoni sen enempää kuin aivonikaan eivät totelleet niille annettuja käskyjä ei haitannut muutakuin menoa. Ympäristö alkoi nyt näyttää tutulta, rehevät metsät ja vuoristopurot kielivät minun saapuneen aavikolle. Tiesin että oli typerää lähteä ylittämään merta ilman ankkuria, joten päätin leirityä vuorokauden ympäri ja yöksi. Päivät aavikoilla keskikesällä ovat kylmiä, joten olin alasti.

Aamulla en herännyt.

Typerää.. mietin jälkeenpäin. Taisi olla tavallinen perjantai-ilta, heräsin oletetusti palaselta elbaiittia, alkuun huolestuin unohtaessani kaavan {Na(Li,Al)3Al6(BO3)3[Si6O18](OH)3(OH)}. En muistanut sitä myöskään jälkeenpäin. Lauantai oli edennyt jo hiljaista vauhtia. Sitten kävi kuten olin pelännytkin, paranoiani triggeroitui lailla suntion. Päätin mobilisoitua nopeasti ja lähdin juoksemaan kohti edessäni vallitsevaa aamukasteen turmelemaa helvettiä. Ajankulua oli vaikea arvioida, tuskin sillä oli mitään väliäkään, sisätilan paranoiavapaus on miellyttävää kun on
virittäytynyt luonnossa kosmisen värähtelyn tahtiin.
Hieno tietoisuus.