IRC-Galleria

Tänään koitti se päivä, kun jouduimme sinusta Vilma luopumaan. Synnyit 6.8.1994. Olit vanhempieni suunnittelema yllätys ja muistan sen kuin eilisen kun juoksit minua ensimmäistä kertaa vastaan eteiseen. Hymyilit hassusti ja pompit joka suuntaan kuin väkkärä.

Otin päävastuun ulkoilustasi ja yhdessä seikkailimme pitkin metsiä. Rakastin sinua niin paljon. Emme lapsiperheenä osanneet sinua erityisemmin kasvattaa, mutta onneksi olit kuin ihmisen mieli: ikinä et pahaa tehnyt aina olit niin kiltti ja ymmärtäväinen. Osasit asettua paikkaasi laumassa ja rakastit meitä koko sydämelläsi.

Sinua sai aina olla paijaamassa. Koko ajan pyysit rapsutusta ja katselit ihanilla tummilla silmilläsi. Vähän tassulla tönit jos mahan rapsutus lakkasi. Kaikkiin ihmisiin suhtauduit varauksetta, onneksi sait aina vastarakkautta. Moni sinusta piti, koska olit niin kiltti ja tunteisiin vetoava. Sillä tavalla taisit kalastaa itsellesi paljon silityksiä, pusuja ja halauksia =).

Kun muutin kotoa pois pysyit silti minun koiranani. Aina, kun tulin opiskelukaupungistani kotiin otit minut riemuiten vastaan. Viimeisiin päiviisi asti riemastuit kuin pentu. Kannoit lelujasi ylpeillen ja nauratit hauskoilla äännähdyksilläsi. Sitten et päästänyt minua silmistäsi, seurailit minua joka paikkaan.

Sitten se vanhuus hiipi salakavalasti kuvioihin. Tunnuit aina niin ikinuorelta, juoksentelit mökillä ja kotona riehuit lelujesi kanssa. En olisi voinut uskoa että joutuisin sinusta tänä keväänä luopumaan. Mutta viimeiset hyvästit annoin sinulle tietämättäni etten enää sinua näkisi. Kai sen vaistosin, että tämä olisi se vika kerta. Palasin vielä ulko-ovelta uudestaan suukottamaan ja haistelemaan silkkistä päälakeasi. Sitten lähdin.

Muutama päivä meni ja veli soitti ja sanoi, ettei sinulla ollut kaikki hyvin. Olit apaattinen ja silmissäsi oli pitkän elämän nähneen koiran katse. Illalla romahdit, sydämesi väsyi. Sinnittelit vuorokauden, jonka jälkeen sinut oli vietävä eläinlääkäriin. Siellä sinun todettiin olevan pitkän elämän kuluttama. Sinut päästettiin kärsimyksistäsi.

Nyt et ole enää täällä. Kauhea ikävä Vilma rakas! Tiedän, että aika parantaa, mutta paikkaasi ei kukaan voi viedä sydämestäni. Kauhealta tuntuu, ettet ole enää missään. En tiedä uskonko koirien taivaaseen, mutta sinun takiasi haluaisin uskoa. On se vain niin vaikeaa ajatella ettei sinua olisi missään! Vaikka juuri hetki sitten köllöteltiin sängyllä ja halasin lämmintä turkkiasi. Mielessäni kummittelee katseesi. Sellanen, jota en enää koskaan näe. Olit muutenkin niin ihana! Osasit riehaantua peittoleikeistä, vesisuihkusta, järven mutapaakuista, "paskaposkista"... Tunsit meidän jokaisen sisaruksen persoonan ja käyttäydyit jokaisen kanssa omalla Vilmamaisella tavallasi. Vaikka välillä sinulle oltiin vihaisia, et koskaan ollut vihainen meille.

Hiljaisia tulevat Ihaniemen polut olemaan, tyhjänä odottaa olohuoneen sohva. Ei iloista haukuntaa kun ovesta tullaan, ei oven avaajaa, kun ei ole avaimia. Ei kuulu tuhinaasi ja läähätystäsi, ei röhinääsi. Ei enää "nokkiksen" rypistystä. Eikä kuulu enää ukkelin sanoja: "vai mitä Vilma".

Kauhea nämä sanat on kirjoittaa: Lepää rauhassa rakas. Ehkä joskus vielä tavataan.