IRC-Galleria

Rakkaat kanssaeläjät

Kävelin tuossa väsyneenä bussipysäkiltä kotiin ja mietin kuinka hienoa olisi jos elämä toimis joskus niinkun elokuvissa. Myrtynyt ilme ja kiire yhtäkkiä hukkuis johonkin, korvissa sois musiikki ja vois kiskasta ne arkikuteet pois ja alta paljastuis uskomaton bile-eläin. Sitten vois esiintyä niinkun piirretyissä, musiikki sois ja koko ympäröivä hyörinä lähtis systeemiin mukaan, kaikki osais laulaa sitä biisiä ja tanssis mukana, ihmisten loskassa liukastelevan kuoren alta paljastuis ties minkälaisia akrobaatteja ja tanssitaitureita. Ventovieraiden kanssaeläjien kanssa voisi yhden kappaleen ajan keskittyä täysin siihen fiilikseen ja hypätä ihan toisenlaiseen maailmaan. Kaikki näyttäis hyvältä ja onnistuis mitä ihmeellisimmissä jutuissa, sitten kun musikaalikohtaus olis ohi, jatkuis elämä niinkun ennen sitäkin, musiikki taukois ja jokainen jatkais matkaansa sinne minne menossa olikin, kuitenkin hyvillä mielin. Niin kuumottava utopia, että voisin tehdä kaikkeni jotta sen joskus sais onnistumaan. Tuskin kuitenkaan, sillä pakko matkustaa on jonnekkin, Anssi ei osaa tanssia, kielen paksuus täyttää koko saastaisen suun, ja tavikset tahtovat tositeeveen, Kyynel.

Tämäkin ajatus visioitui kun radiossa soi I don't feel like dancing, niin tekis mieli kieputella jalkoja, laulaa mukana, tempaista se ohikulkija meininkiin mukaan ja pysäyttää koko maapallon pyöriminen siksi aikaa. Utopistinen irtiotto todellisuudesta jättäis hetkeksi kaiken muun varjoonsa ja vois vaan nauttia. Toisaalta voihan sitä kääntää naaman nurinpäin, nostaa kaulukset ja kahlata siellä loskan seassa, toivottavasti seuraava biisi olis vaikka NMB:n Tänään kaikki menee perseelleen, eikö me sitä sisimmässämme haluta, olispahan jotain mistä valittaa naapureille, kaupan kassalle, työkavereille, sossun tädille ja päivähoitopaikan johhtajalle, eihän minulla nyt voi mennä hyvin, Herranjumala! Kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat! (Ja mitä ne ihmisetkin siitä ajattelis)