IRC-Galleria

Ihmisen kasvaminen itseään ja ympäristöään hallitsevaksi yksilöksi on aina ollut monimutkainen prosessi. Erityisen haastavan siitä tekee se, että tarkkanäköisyyden kohdistaminen itseensä on ehkä yksi niistä maailman vaikeimmista asioista. Jokainen meistä on sosiaalistuessaan saanut mallin siitä, miten missäkin tilanteessa tulee toimia. Harva BMW-autokauppiaan poika ostaa isona poikana Mercedestä, vaikka hinta-laatusuhde parempi olisikin. Lähtemätön tunnejälki ja arvoihin sitoutuminen on jo jäänyt isän vääntäessä kirjanpitoa yömyöhään. Tätä tunnejälkeä ei pidä unohtaa, koska oikeasti ihminen uskoo toimivansa täysin oikein ja parhaalla mahdollisella tavalla.

Joskus tulee mietittyä omaa maailmankäsitystä lähinnä sen varassa, millaisia kokemuksia on elämän varrella kerännyt. Joskus asioita tulee jäsennettyä ikään kuin vastakohtien kautta. Muutamat asiat ovat jääneet kultakirjaimin piirrettyinä omaan käyttäytymismalliin. Ehkä tärkein asia liittyy toisten ihmisten huomioimiseen, näkemysten arvostamiseen ja siihen, mikä merkitys tärkeillä ihmisillä oikeasti on ja kuinka se arjessa oikeasti näkyy. Hyvä esimerkki tällaisesta arvostuksen ja huomioimisen ongelmasta näkyy tällä hetkellä hoitajien työtaisteluna, sillä eräät tahot ”ottivat hoitajat huomioon” vaalien alla, mutta kauniit sanat eivät riittäneet, kun arki koitti ja lupauksia ja välittämistä piti lunastaa. Valintojen tekeminen oli pakollista ja sitä ei uskallettu tehdä, ettei vaan kukaan suuttuisi. Toisin kuitenkin kävi ja näyttää siltä, että kaikki häviävät – valitettavasti elämä on valintoja. Olen aina itse ajatellut niin, että aina on hyvä ensin katsoa maailmaa niin kuin toinen sen omasta näkökulmastaan kokisi – ja loppuhan on vain ihmistuntemusta ja vaikeaa valitsemista. Aika yksinkertaista, eikö?

Henkilökohtaisesti kulunut syksy on ollut täynnä pohdintoja. Olen tosiaan alkanut uskoa siihen, että kulttuuriero on varmasti juuri se seikka, joka aiheuttaa monesti miettimistä. Ehkä omaleimaisen tästä ajatuksesta tekee se, että on paljon asioita, joiden yksilöinti on vaikeaa. Ketään on onneksi vaikeaa syyttää sellaisesta, minkä toinen tekee vilpittömästi ja hyvää tarkoittaen. Toisaalta samoista asioista on turhauttavaa kerta toisensa jälkeen jutella tietäen, ettei niitä selkärankaan jääneitä käytösmalleja ole helppo muuttaa. Ainoa järkevä mahdollisuus on oppia hyväksymään asioita ja sen eteen tulee aika usein tehtyä paljon työtä ja se saa välillä mietteliääksikin, kun tulokset omassa ajattelussa näkyvät ihan liian hitaasti. Mutta varmaa on se, ettei tämäkään olisi ollenkaan niin vaikeaa, jos ei olisi olemassa tosi hyvää syytä, miksi haluan rakentaa tätä yhteistä maailmaa paremmaksi paitsi itselle niin myös sille toiselle. Idealismia, tiedän.

Me kaikki elämme erilaisten odotusten maailmassa. Jotenkin meidän ympärillemme on muodostunut sisäänrakennetutu odotukset, joiden mukaan kaikkien ihmisten pitäisi olla korkeakoulutettuja, hyväpalkkaisia, kauniita ja urheilullisia. Mielenkiinnolla luin tänään aamulla sähköpostia vanhalta ystävältäni, joka juuri irtisanoutui työstään ja päätti jättää taakseen kaiken sen mitä oli koko siihen astisen elämänsä rakentanut.

Hän oli aikanaan yksi lukioryhmämme lahjakkaimpia oppilaita. Neljä laudaturia, stipendi, paikka TKK:lla ja nopea valmistuminen avasivat näennäisen menestymisen tien nuorelle miehelle. Mutta menestymisen paine jätti sankariin jälkensä. Vielä ihan viime aikoihin saakka hänen onnensa oli rakentunut monien pinnallisten tekijöiden varaan. Jos ihminen rakentaa identiteettiään ulkoisten asioiden kuten ulkonäön ja omaisuuden varaan on identiteetti vaarassa luhistua ulkoisten tukipilareiden pettäessä. Näin sitä sitten kävi, kun mahdollisuuksien rajat lopulta tulivat vastaan.

Tämä saa minutkin entistä vahvemmin uskomaan siihen, että lopun perin onnellisuus on vain kykyä hyväksyä tietynlainen epätäydellisyys ja rohkeutta olla oman itsensä. Onni on hyvien asioiden löytämistä jokapäiväisestä elämästä; arjen pyhittämistä joka ikinen päivä.

Tänään oli lyhyt päivä töissä. Lähdin jo puolen päivän aikoihin myymään asuntoani uudelle omistajalleen. Kaupanteko on muuten yllättävän rankkaa, kun sitä tekee omalla rahalla - ja vieläpä asunto-osakeyhtiölain vastuilla ja velvoitteilla. Rystyset valkoisena kuitenkin luovutin osakekirjan juuri ennen pankin sulkemisaikaa.

Nyt on kuitenkin aika hengähtää ja katsoa rauhallisin mielin kohti tulevaa. Tietyllä tavalla tulevaisuus on täynnä valintoja, mutta toisaalta myös olen hyvin vapaa. Jollain tavalla olen jo pitkään kaivannut samaan aikaan vapautta, mutta yhtäaikaisesti elämän vakautta. Kieltämättä elämässä on tullut jo nähtyä monia asioita; juoksuajat ovat jo menneet ohi, kaikki kokeilut on kokeiltu ja alan jo vähitellen tietää mitä oikeasti haluan. Maailmalla on vaan vähän tapana vastailla pienen mielen kysymyksiin hitaan puoleisesti.

Joskus ajatuksia selventää pysähtyä ajattelemaan mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Monesti tätä kysyttäessä tulee mieleen seuraavan kuukauden tulot ja menot, kaverin synttärit, uusi tietokone ja kuntosalihinnat. Hieman syvemmin ajatellen onnellisuus kumpuaa kuitenkin paljon syvemmältä omasta tarvehierarkiasta. Onnellisuus syntyy turvallisuudesta, turvallisuus vakaudesta, vakaus luottamuksesta ja välittämisestä. Onnellisuuden arvo on vähän niin kuin pörssikurssit: sen arvo määräytyy tulevaisuuden odotusten perusteella. Onni ei useinkaan ole vain aineellisten arvojen olemassaoloa ja konfliktien poissaoloa - vaan myös hyväksytyksi tulemisen ja arvostuksen läsnäoloa. Ja senhän luovat ne kaikki itselle tärkeät ihmiset.

Onnellisuus on arjen pyhittämistä joka ikinen päivä. Maria Jotunin sanoja mukaillen ja tilanteeseen sovittaen; viime viikonloppuna oli kaikin puolin ihanaa, mutta se oli vain kerran eikä koskaan palaa. Ensi viikonloppu niin ikään näyttää ihanalta, mutta sekin tulee vain kerran eikä enää koskaan palaa. Tartu hetkeen.

"Make it count" :-)

Yön pimeinä tunteina voi joskus muistella ja unelmoida.

Onnellisuustutkijat ovat läpi ihmiskunnan historian kehoittaneet tarttumaan hetkeen. Se mikä oli eilen, ei enää koskaan palaa; ja se mikä on tänään, on yhtä ainutkertaista, mutta sekin tulee vain kerran. Kannattaa itse asiassa jo tänään tehdä se, minkä vielä huomennakin voi jättää tekemättä.

Tässä yksi muisto siitä, joka olisi sekin voinut jäädä tekemättä.

Tulit viereeni. Sanomatta mitään laskit kätesi hartioilleni. Lempeä katse silmissäsi merkitsi enemmän kuin itse saatoit kuvitellakaan. Tuttu tuoksu yhdistyi niihin moniin ihaniin muistoihin, jotka toivottavasti tulevat vielä vuosikymmeniä loistamaan mielessäni lämpiminä muistijälkinä. Sielujen sanaton sympatia oli kaiken aikaa läsnä. Sanoja ei tarvittu.

Tämä muistojen aikamatka palaa monesti mieleen nukkumaan mennessä. Niin se vain on, että vieressäsi on usein niin raukeaa; näkökenttä alkaa kaventua, hämärtyä. Hetken kestävä äärimmäinen tarkkuus sekoittuu turvallisen lämpimään tunteeseen, joka rentouttaa koko kehon. Kuinka monta kertaa olenkaan nukahtanut sinulta maistuen ja siksi sädehtien; kaikki kanavat auki. Se on sitä elämän suurta nautintoa, joka antaa voimaa jaksaa; se antaa merkityksen kaikelle sille, mistä ihmisyydessä lopun perin on kysymys – ihmisen kaipuusta toisen luokse.

Joskus on aina hyvä pysähtyä ajattelemaan. Tarkkanäköisyyden kohdistaminen toisiin on ainakin itselleni ollut aina paljon helpompaa kuin niiden omien ajatusten, tunteiden ja motiivien tunnistaminen. Välillä erityisesti huomaa itsessään sen, että mieli on maassa, vaikka oikeastaan mitään syytä siihen ei olisikaan. Itselläni on aina ollut jotenkin primäärisen vahva usko maailman parantamiseen ja siihen, että asioihin voidaan vaikuttaa. Olen kuitenkin huomannut sen, että pitää vastapainoksi oppia myöskin hyväksymään ja sopeutumaan, vaikka omat ihanteet olisivatkin vähän toisenlaisia - se on oikeastaan sitä toisten kunnioittamista ja arvostamista; merkityksen luomista toisten arvoille ja ajatuksille.

Eilen ja tänään luin junassa työmatkalla Jokisen &Saariston kirjoittamaa sosiologian klassikkoa Suomalainen yhteiskunta. Niin kovin samanlaisia tuntuvat olevan ne haasteet, joita itsekin on monesti ihmetellyt. Sosiologit puhuvat paljon perinteistä, jotka eivät enää sido ihmisten elämää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Puhutaan että niiden suhde arkeen on reflektoiva, mikä tarkoittaa sitä, että perinteet otetaan käyttöön tilanteen mukaan. Tämä näkyy erityisesti ihmissuhteissa, joita aikaisemmin leimasi erityisesti yhteen sitoutuminen. Nykyään ihmiselle sen sijaan tärkeintä onkin minuuden korostaminen ja yksilöllisyys, joka näyttää olevan erityisesti nuoria ikäpolvia leimaava piirre. Tämä on varmasti yksi niistä asioista, joihin pitää vielä itsekin totutella - mutta se on jälleen kerran sitä hyväksymistä ja sopeutumista, kasvamista toisten ihmisten maailmaan. Vielä on siis paljon kasvamista, mikä vaatii aimo annoksen nöyryyttä :)

Elämässä tulee monesti risteyskohtia. Yleensä joutuu tekemään valintoja kahden erilaisen polun välillä. Usein toinen niistä on vaikeampi, mutta yleensä se oikea. Tuntuu, että itse olen aina tiennyt mikä se oikea polku on, mutta harvoin kuintenkaan olen kulkenut sitä myöten - ja vain koska se on ollut niin pirun rankka. Tuntuu siltä, että jälleen olen joidenkin valintojen edessä.

Olen aina uskonut siihen, ettei oikeastaan mitään voi oppia ennen kuin on itse käynyt asian läpi. Tällainen omiin kokemuksiin perustuva tunneoppiminen on varmasti se juttu, joka meitä ihmisiä erottaa ja yhdistää. Se antaa meille jokaiselle ne kokemukset, jotka sittemmin intuitiona kertovat meille mikä on oikein ja mikä väärin. Ja varmaa on, että nämä muistijäljet ovat meillä kaikilla niin kovin erilaiset. Tämän erilaisuuden ymmärtämiseen ja toisen ajatusten hyväksymiseen tarvitaan kuitenkin avaraa sydäntä - ja tunnetusti se ihmisen sydän on syvä salaisuuksien valtameri.

Olen viimeiset pari vuotta ollut elämässäni sellaisella polulla, josta ei ole paluuta - ja sellaisella, jossa pitää selittää aika iso osa omaa maailmaa uusiksi. Nyt vasta olen alkanut ymmärtää, miten iso asia on oppia tuntemaan ensin itseään ja sitten vielä muita. Ja tällä aikamatkalla yhä ollaan.

Syksy toi tullessaan ison työrupeaman. Niinhän siinä yleensä käy, että toimitusjohtaja saapuu hyvin levänneenä kesälomalta. Parin viikon Espanjan loman jälkeen pää on täynnä uusia ideoita ja muutaman päivän sisällä koko organisaatio on valjastettu toteuttamaan uutta strategiaa, jolla maailma vallataan.

Samalla innolla sitä itsekin välillä lähtee liikkeelle. Minkäs sille toisaalta voi, että on persoona, joka syttyy kun sytytetään. Mukanaan se toki aina tuo sen, että tarvitaan toinen ihminen, joka korjaa jälkiä perässä. Tänään taas saatoin huomata sen, että olin unohtanut mustat puvun kengät kotiin ja sitten piti asiakkaalle lähtiessä lainata yhdet kalossit - en viitsinyt enää kysäistä millä kengillä myyntijohtaja itse kävelee ne 3 tuntia :)

Aamulla oli pitkästä aikaa tosi idyllistä kävellä töihin. Talin urheilupuiston polku oli täynnä punaisia ja keltaisia lehtiä; syksy on ihanaa aikaa - omalla tavallaan rauhallista, mutta kuitenkin samalla uudelleen aloittamisen aikaa.

Kävin juuri lenkillä. Oikein huomaa kun endorfiini alkaa virrata jo puolessa välissä matkaa. Se vie mukanaan monet huolet ja murheet tuoden samalla tullessaan jonkinlaisen kaikkivoipaisuuden tunteen; se on huumetta.

Aina välillä on jotenkin hassusti sellainen tunne, että itse on jollain tavalla väärässä paikassa. Monet vanhat kaverit opiskelevat vielä - ja hitaimmat ovat vasta juuri aloittaneet. Itsellä tuntuu, että voisi välillä olla mukavaa taas olla opintojen parissa ja viettää värikästä opiskelijaelämää. Sen sijaan päivittäin tulee tehtyä paljon töitä ja usein tuleekin sellainen tunne, että on moneen annettuun tehtävään liian epäpätevä, mikä tuo mukanaan stressiä työpäivän jälkeenkin. No, ehkäpä tämä on muutosaikaa ja virheet opettavat kulkijaa. Kuitenkin itsellä on aina ollut taipumus huolestua asioista ja pyrkiä täydellisyyteen kaikissa tekemisissä. Nyt olen kuitenkin tajunnut sen, että monet hyväksyivät aikanaan koulussa sen, etteivät tiedä kaikkea - mutta töissä huomaa sen, ettei todellakaan tiedä kukaan muukaan. Moni asia menee eteenpäin ihan sattuman ohjaamana.

Olen viime aikoina huomannut sen, että arki vaatii tasaisin välein uusia asioita. Se voi olla uusi kirja, kaveri, työtehtävä, harrastus, oma tavoite tai mitä tahansa - vähän samat asiat toistuvat myös suhteissa toisiin ihmisiin, arki vaatii uusintamista. Unelmat ovat kuin lapsia; ne tarvitsevat hoitoa ja huolenpitoa pysyäkseen elossa: jokainen päivä pitää lunastaa.

Tänään on rento päivä ja kerrankin voi vain olla ilman mitään paineita. Aina välillä pysähdyn ajattelemaan asioita ja joskus on niistä kiva kirjoitella ja sitten myöhemmin itsetutkiskelun avauksi lueskella mitä mielessä on taannoin pyörinyt.

Loputon usko ihmisen kaipuuseen toisen luokse on kuulemma niitä ihmiskunnan ainoita pysyviä asioita. Se herättää aina itsessäkin ajatuksia ja saa välillä pään pyörälle. Mutta tämän saman aikamatkan ovat varmasti monet meistä kulkeneet. Ainoa varma asia on se, että koskaan se ei ole tasainen ja suora, vaan aina täynnä yhteensovittamista, hyväksymistä, uhraamista. Elämä on valintoja.

Rakkauden kutsu loputon on meissä,
tyynny sydän.
Hyvästele,
lähde.
-Ja muista palata takaisin :)