IRC-Galleria

Tänään oli lyhyt päivä töissä. Lähdin jo puolen päivän aikoihin myymään asuntoani uudelle omistajalleen. Kaupanteko on muuten yllättävän rankkaa, kun sitä tekee omalla rahalla - ja vieläpä asunto-osakeyhtiölain vastuilla ja velvoitteilla. Rystyset valkoisena kuitenkin luovutin osakekirjan juuri ennen pankin sulkemisaikaa.

Nyt on kuitenkin aika hengähtää ja katsoa rauhallisin mielin kohti tulevaa. Tietyllä tavalla tulevaisuus on täynnä valintoja, mutta toisaalta myös olen hyvin vapaa. Jollain tavalla olen jo pitkään kaivannut samaan aikaan vapautta, mutta yhtäaikaisesti elämän vakautta. Kieltämättä elämässä on tullut jo nähtyä monia asioita; juoksuajat ovat jo menneet ohi, kaikki kokeilut on kokeiltu ja alan jo vähitellen tietää mitä oikeasti haluan. Maailmalla on vaan vähän tapana vastailla pienen mielen kysymyksiin hitaan puoleisesti.

Joskus ajatuksia selventää pysähtyä ajattelemaan mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Monesti tätä kysyttäessä tulee mieleen seuraavan kuukauden tulot ja menot, kaverin synttärit, uusi tietokone ja kuntosalihinnat. Hieman syvemmin ajatellen onnellisuus kumpuaa kuitenkin paljon syvemmältä omasta tarvehierarkiasta. Onnellisuus syntyy turvallisuudesta, turvallisuus vakaudesta, vakaus luottamuksesta ja välittämisestä. Onnellisuuden arvo on vähän niin kuin pörssikurssit: sen arvo määräytyy tulevaisuuden odotusten perusteella. Onni ei useinkaan ole vain aineellisten arvojen olemassaoloa ja konfliktien poissaoloa - vaan myös hyväksytyksi tulemisen ja arvostuksen läsnäoloa. Ja senhän luovat ne kaikki itselle tärkeät ihmiset.

Onnellisuus on arjen pyhittämistä joka ikinen päivä. Maria Jotunin sanoja mukaillen ja tilanteeseen sovittaen; viime viikonloppuna oli kaikin puolin ihanaa, mutta se oli vain kerran eikä koskaan palaa. Ensi viikonloppu niin ikään näyttää ihanalta, mutta sekin tulee vain kerran eikä enää koskaan palaa. Tartu hetkeen.

"Make it count" :-)

Yön pimeinä tunteina voi joskus muistella ja unelmoida.

Onnellisuustutkijat ovat läpi ihmiskunnan historian kehoittaneet tarttumaan hetkeen. Se mikä oli eilen, ei enää koskaan palaa; ja se mikä on tänään, on yhtä ainutkertaista, mutta sekin tulee vain kerran. Kannattaa itse asiassa jo tänään tehdä se, minkä vielä huomennakin voi jättää tekemättä.

Tässä yksi muisto siitä, joka olisi sekin voinut jäädä tekemättä.

Tulit viereeni. Sanomatta mitään laskit kätesi hartioilleni. Lempeä katse silmissäsi merkitsi enemmän kuin itse saatoit kuvitellakaan. Tuttu tuoksu yhdistyi niihin moniin ihaniin muistoihin, jotka toivottavasti tulevat vielä vuosikymmeniä loistamaan mielessäni lämpiminä muistijälkinä. Sielujen sanaton sympatia oli kaiken aikaa läsnä. Sanoja ei tarvittu.

Tämä muistojen aikamatka palaa monesti mieleen nukkumaan mennessä. Niin se vain on, että vieressäsi on usein niin raukeaa; näkökenttä alkaa kaventua, hämärtyä. Hetken kestävä äärimmäinen tarkkuus sekoittuu turvallisen lämpimään tunteeseen, joka rentouttaa koko kehon. Kuinka monta kertaa olenkaan nukahtanut sinulta maistuen ja siksi sädehtien; kaikki kanavat auki. Se on sitä elämän suurta nautintoa, joka antaa voimaa jaksaa; se antaa merkityksen kaikelle sille, mistä ihmisyydessä lopun perin on kysymys – ihmisen kaipuusta toisen luokse.

Joskus on aina hyvä pysähtyä ajattelemaan. Tarkkanäköisyyden kohdistaminen toisiin on ainakin itselleni ollut aina paljon helpompaa kuin niiden omien ajatusten, tunteiden ja motiivien tunnistaminen. Välillä erityisesti huomaa itsessään sen, että mieli on maassa, vaikka oikeastaan mitään syytä siihen ei olisikaan. Itselläni on aina ollut jotenkin primäärisen vahva usko maailman parantamiseen ja siihen, että asioihin voidaan vaikuttaa. Olen kuitenkin huomannut sen, että pitää vastapainoksi oppia myöskin hyväksymään ja sopeutumaan, vaikka omat ihanteet olisivatkin vähän toisenlaisia - se on oikeastaan sitä toisten kunnioittamista ja arvostamista; merkityksen luomista toisten arvoille ja ajatuksille.

Eilen ja tänään luin junassa työmatkalla Jokisen &Saariston kirjoittamaa sosiologian klassikkoa Suomalainen yhteiskunta. Niin kovin samanlaisia tuntuvat olevan ne haasteet, joita itsekin on monesti ihmetellyt. Sosiologit puhuvat paljon perinteistä, jotka eivät enää sido ihmisten elämää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Puhutaan että niiden suhde arkeen on reflektoiva, mikä tarkoittaa sitä, että perinteet otetaan käyttöön tilanteen mukaan. Tämä näkyy erityisesti ihmissuhteissa, joita aikaisemmin leimasi erityisesti yhteen sitoutuminen. Nykyään ihmiselle sen sijaan tärkeintä onkin minuuden korostaminen ja yksilöllisyys, joka näyttää olevan erityisesti nuoria ikäpolvia leimaava piirre. Tämä on varmasti yksi niistä asioista, joihin pitää vielä itsekin totutella - mutta se on jälleen kerran sitä hyväksymistä ja sopeutumista, kasvamista toisten ihmisten maailmaan. Vielä on siis paljon kasvamista, mikä vaatii aimo annoksen nöyryyttä :)

Elämässä tulee monesti risteyskohtia. Yleensä joutuu tekemään valintoja kahden erilaisen polun välillä. Usein toinen niistä on vaikeampi, mutta yleensä se oikea. Tuntuu, että itse olen aina tiennyt mikä se oikea polku on, mutta harvoin kuintenkaan olen kulkenut sitä myöten - ja vain koska se on ollut niin pirun rankka. Tuntuu siltä, että jälleen olen joidenkin valintojen edessä.

Olen aina uskonut siihen, ettei oikeastaan mitään voi oppia ennen kuin on itse käynyt asian läpi. Tällainen omiin kokemuksiin perustuva tunneoppiminen on varmasti se juttu, joka meitä ihmisiä erottaa ja yhdistää. Se antaa meille jokaiselle ne kokemukset, jotka sittemmin intuitiona kertovat meille mikä on oikein ja mikä väärin. Ja varmaa on, että nämä muistijäljet ovat meillä kaikilla niin kovin erilaiset. Tämän erilaisuuden ymmärtämiseen ja toisen ajatusten hyväksymiseen tarvitaan kuitenkin avaraa sydäntä - ja tunnetusti se ihmisen sydän on syvä salaisuuksien valtameri.

Olen viimeiset pari vuotta ollut elämässäni sellaisella polulla, josta ei ole paluuta - ja sellaisella, jossa pitää selittää aika iso osa omaa maailmaa uusiksi. Nyt vasta olen alkanut ymmärtää, miten iso asia on oppia tuntemaan ensin itseään ja sitten vielä muita. Ja tällä aikamatkalla yhä ollaan.

Syksy toi tullessaan ison työrupeaman. Niinhän siinä yleensä käy, että toimitusjohtaja saapuu hyvin levänneenä kesälomalta. Parin viikon Espanjan loman jälkeen pää on täynnä uusia ideoita ja muutaman päivän sisällä koko organisaatio on valjastettu toteuttamaan uutta strategiaa, jolla maailma vallataan.

Samalla innolla sitä itsekin välillä lähtee liikkeelle. Minkäs sille toisaalta voi, että on persoona, joka syttyy kun sytytetään. Mukanaan se toki aina tuo sen, että tarvitaan toinen ihminen, joka korjaa jälkiä perässä. Tänään taas saatoin huomata sen, että olin unohtanut mustat puvun kengät kotiin ja sitten piti asiakkaalle lähtiessä lainata yhdet kalossit - en viitsinyt enää kysäistä millä kengillä myyntijohtaja itse kävelee ne 3 tuntia :)

Aamulla oli pitkästä aikaa tosi idyllistä kävellä töihin. Talin urheilupuiston polku oli täynnä punaisia ja keltaisia lehtiä; syksy on ihanaa aikaa - omalla tavallaan rauhallista, mutta kuitenkin samalla uudelleen aloittamisen aikaa.

Kävin juuri lenkillä. Oikein huomaa kun endorfiini alkaa virrata jo puolessa välissä matkaa. Se vie mukanaan monet huolet ja murheet tuoden samalla tullessaan jonkinlaisen kaikkivoipaisuuden tunteen; se on huumetta.

Aina välillä on jotenkin hassusti sellainen tunne, että itse on jollain tavalla väärässä paikassa. Monet vanhat kaverit opiskelevat vielä - ja hitaimmat ovat vasta juuri aloittaneet. Itsellä tuntuu, että voisi välillä olla mukavaa taas olla opintojen parissa ja viettää värikästä opiskelijaelämää. Sen sijaan päivittäin tulee tehtyä paljon töitä ja usein tuleekin sellainen tunne, että on moneen annettuun tehtävään liian epäpätevä, mikä tuo mukanaan stressiä työpäivän jälkeenkin. No, ehkäpä tämä on muutosaikaa ja virheet opettavat kulkijaa. Kuitenkin itsellä on aina ollut taipumus huolestua asioista ja pyrkiä täydellisyyteen kaikissa tekemisissä. Nyt olen kuitenkin tajunnut sen, että monet hyväksyivät aikanaan koulussa sen, etteivät tiedä kaikkea - mutta töissä huomaa sen, ettei todellakaan tiedä kukaan muukaan. Moni asia menee eteenpäin ihan sattuman ohjaamana.

Olen viime aikoina huomannut sen, että arki vaatii tasaisin välein uusia asioita. Se voi olla uusi kirja, kaveri, työtehtävä, harrastus, oma tavoite tai mitä tahansa - vähän samat asiat toistuvat myös suhteissa toisiin ihmisiin, arki vaatii uusintamista. Unelmat ovat kuin lapsia; ne tarvitsevat hoitoa ja huolenpitoa pysyäkseen elossa: jokainen päivä pitää lunastaa.

Tänään on rento päivä ja kerrankin voi vain olla ilman mitään paineita. Aina välillä pysähdyn ajattelemaan asioita ja joskus on niistä kiva kirjoitella ja sitten myöhemmin itsetutkiskelun avauksi lueskella mitä mielessä on taannoin pyörinyt.

Loputon usko ihmisen kaipuuseen toisen luokse on kuulemma niitä ihmiskunnan ainoita pysyviä asioita. Se herättää aina itsessäkin ajatuksia ja saa välillä pään pyörälle. Mutta tämän saman aikamatkan ovat varmasti monet meistä kulkeneet. Ainoa varma asia on se, että koskaan se ei ole tasainen ja suora, vaan aina täynnä yhteensovittamista, hyväksymistä, uhraamista. Elämä on valintoja.

Rakkauden kutsu loputon on meissä,
tyynny sydän.
Hyvästele,
lähde.
-Ja muista palata takaisin :)

Töissä perjantai-iltapäivät ovat aina hiljaisia. Ajatukset ovat enemmän viikonlopussa ja seuraavassa viikossa. Ainakin itsellä viikon viimeiset työtunnit ovat enemmänkin ajanviettoa kuin tarmokasta työntekoa.

Illalla ajattelin mennä kaverin kanssa baarissa käymään. Aina välillä tuntuu kivalta tehdä pieni irtiotto arjesta ja vapautua viettämään estotonta aikaa yöelämässä. Muutamat pinnalliset paikat Helsingissä tosin herättävät enemmän ärsyynnystä ja nykyään valitsenkin paikan sen perusteella että niissä voi olla sen enempää huomiota herättämättä.

Juuri äsken kävelin salilta työpaikkaa kohti ja jäin juttelemaan erään koiran taluttajan kanssa. Elämet ovat jollain tavalla niin sympaattisia, uskollisia ja aitoja, että ihan kateeksi käy. Eläimet samoin rakastavat pieniä arjen yksityiskohtia, kuten syömistä ja kävelylenkkejä - ja onpa joillain kuulemma lempi tv-ohjelmiakin. Tunsin kyllä aikamoista sielujen sympatiaa juuri näkemäni koiran kanssa - mutta ehkä jonain päivänä, kun elämä tasaantuu...

Tänään mietin monia asioita, kun kävelin Habitaire-messuilla messukeskuksessa.

Ensinnäkin aina välillä tulee pohdittua sitä mikä oikein tuo onnellisuutta omaan elämään. Monesti olen huomannut sen, että epäonnellisuus kumpuaa jonkinlaisesta täydellisyyden tavoittelusta. Vasta viime aikoina olen monista syistä pysähtynyt ajattelemaan sitä, ettei tärkeintä ehkä olekaan löytää elämäänsä ketään täydellistä vaan enemmänkin oppia rakastamaan epätäydellistä, mutta sinällään aitoa ja rehellistä ihmistä. Ajatukseen kiteytyy kuitenkin suurempi filosofia, joka kumpuaa niistä itselle tärkeistä ihmisistä, joiden ystävyyttä leimaa poikkeuksetta vilpittömyys, välittömyys, laskelmoitmattomuus ja avoimuus, jotka tekevät näistä ihmisistä niitä todellisia ystäviä.

Toinen asia tuli mieleen, kun eräs vanha ystäväni soitti minulle ja kertoi tehneensä päätöksen johon liittyi joidenkin sukulaisten mielestä "vähän noloja" asioita. Mun mielestä meidän koko yhteiskunnassa on menty väärään suuntaan siinä, että ihmiset voivat mielestään antaa toisille ohjeita siitä, mitä hyvä elämä pitää sisällään. Itse olen aika paljon miettinyt tätä suomalaista ajattelua, yhteiskunnallista stereotypiaa, joka vallitsee ajattelua monien mielissä - ehkäpä ruokkijoina ovat monet mediat, keskustelupalstat ja kaikkien ihailemat roolihahmot, jotka muka antavat oikeutuksen antaa normeja toisen elämälle. Itse olen humanisti ja tällainen ajattelu vain on aina ollut vierasta - ehkäpä koska olen itse aina ollut jollain tavalla erialainen, pikkupojasta saakka.

Tuntuu tänään ehkä vähän apealta mennä nukkumaan, mutta onneksi luvassa on todennäköisesti ihana viikonloppu :)