IRC-Galleria

Isä unohtaa (kuvaa myös äitiä)

Kuuntele, poikani: minä puhun tätä sinun maatessasi unessasi, toinen kätönen posken alle pusertuneena ja vaaleat kiharat takertuneina kostealle otsallesi. Olen hiipinyt huoneeseesi yksin. Juuri muutama minuutti sitten, kun istuin lukemassa sanomalehteäni, löi ylitseni tukahduttava tunnonvaivan aalto. Syyllisyydentuntoisena tulin vuoteesi ääreen.

Näin minä ajattelin, poikani: olin ollut äreä sinulle. Toruin sinua, kun pukeuduit kouluun mennäksesi, sen vuoksi että vain hiukan sutaisit kasvojasi pyyhkeellä. Läksytin sinua siksi, ettet ollut puhdistanut kenkiäsi. Huusin sinulle vihaisesti, kun viskasit joitakin kapistuksiasi lattialle.

Aamiaisella moitin sinua myös. Kaadoit juomaa pöydälle. Ahmit ruokaasi. Panit kyynärpääsi pöydälle. Levitit liian paksulti voita leivällesi. Ja kun läksit leikkimään ja minä riensin junalleni, niin sinä käännyit ja huiskutit kättäsi ja huusit: ”Hei, hei, isä!” ja minä rypistin kulmiani ja sanoin vastaukseksi: ”Oikaise hartiasi suoriksi!”

Sitten alkoi sama iltapäivällä uudelleen. Tullessani tietä pitkin huomasin sinut polvillasi kivikuulilla leikkimässä. Sukissasi oli reikiä. Nöyryytin sinua kaveriesi nähden marssittamalla sinut edelläni kotiin. ”Sukat ovat kalliita – ja jos sinun olisi ne ostettava, niin olisit varovaisempi!” Kuvittele poikani, että isä lausuu tuollaista.

Muistatko, kuinka myöhemmin, kun olin lukemassa, sinä tulit arkana sisään, ikään kuin loukkautunut katse silmissäsi? Kun vilkaisin lehteni ylitse äreissäni keskeytyksestä, niin sinä pysähdyit epäröiden ovelle. ”Mitä olet vailla?” tiuskaisin minä.

Sinä et sanonut mitään, vaan syöksähdit rajusti poikki huoneen ja kiersit kätesi kaulaani, ja pienet käsivartesi jännittyivät hellyydestä, jonka Jumala oli istuttanut sydämeesi ja jota laiminlyöntikään ei kyennyt näivettämään. Ja samassa olit jo poissa, nousta kopisten portaita.

Niin, poikani, hetken kuluttua sanomalehti valahti käsistäni ja kivistävä pelästys valtasi minut. Mitä on tottumus tehnyt minulle? Tavaksi tullut moittiminen ja toruminen – se oli minun palkintoni sinulle siitä, että olet poika. Ei se johtunut siitä, etten rakastaisi sinua; se johtui siitä, että odotin liikoja nuoruudelta. Se johtui siitä, että mittasin sinua omien ikävuosieni mittapuulla.

Ja sinun luonteessasi oli kuitenkin niin paljon hyvää ja kaunista ja vilpitöntä. Sinun pikku sydämesi oli suuri kuin aamunkoitto kunnaiden yllä. Sen todisti tuo äkillinen mieleenjohtumasi syöksähtää sisään ja toivottaa minulle hyvää yötä sillä tavoin. Ei mikään muu merkitse mitään tänä iltana, poikani. Olen tullut vuoteesi viereen pimeässä ja olen häpeissäni.

Se on heikko sovitus; tiedän, ettet ymmärtäisi tällaisia asioita, jos sanoisin ne sinulle valveilla ollessasi. Mutta huomenna tahdon olla oikea isä! Tahdon olla kaverisi, kärsiä, kun sinä kärsit, ja nauraa, kun sinä naurat. Tahdon puraista kieltäni, kun kärsimättömät sanat pyrkivät suuhuni. Tahdon toistaa kuin pyhää kaavaa: ”Hän on vain poika – vain pieni poika!”

Pelkään, että olen silmissäni kuvitellut sinua mieheksi. Kuitenkin, kun näen sinut nyt, poikani, kyyhöttämässä väsyneenä pikku sängyssäsi, ymmärrän, että olet pikku lapsi vielä. Eilen olit vielä äitisi sylissä, pää hänen olkaansa vasten.

Olen vaatinut liian paljon, liian paljon.

-W. Livingston