IRC-Galleria

Luin Martin Enckellin runokokoelman Kali, ja vaikka suuri osa siitä oli minulle liian verevää, väkevää -Kalkutan kadut häilyivät edessäni liian kuumina ja tomuisina- löysin kuitenkin muutaman rivin, jotka koskettivat minua:

ja tiedän
että emme lupautuneet
toisillemme edes lainaksi,

enkä tiedä miksi,

ja kutsuin sinua,
ja sallit minun uskoa
että kutsuin,

tiedän,
enkä halua tietää


Itse en ole saanut aikaan viimeisen parin kuukauden aikana kuin muutaman hassun runon. En saa tulostettua käsikirjoitustani koneelta, se tuntuu liian lopulliselta... Ja jotenkin minusta tuntuu koko ajan, että minun pitäisi saada sitä karsittua, löytää jokin yhdistävä teema tai unohtaa koko juttu. Miksi kukaan julkaisisi kokonaista kirjaa, jos siitä löytyy vain muutama helmi?

Olen niin turhautunut välillä; katson vain teeveetä ja mietin, miten elämä menee minussa hukkaan: miten joku muu käyttäisi tämän ajan paljon paremmin, saisi aikaan paljon enemmän. Olisi sosiaalisempi ja produktiivisempi ja en tiedä mitä, mutta jotain muuta kuin sohvalla löhöävä, lihova kasa massaa, joka katsoo tylsistynein silmin valmiiksi pureskeltua, valmiiksi naurettua amerikkalaista komediasarjaa välkkyvästä kuvaruudusta. Aloitin lukemaan Spoon River Antologiaa (käännös kielioppivirheineen on jälleen kerran lievä pettymys, kuten niin monet viime aikoina lukemistani suomennetuista kirjoista; ehkä todellakin pitäisi lukea vain saksaksi ja englanniksi), enkä tiedä auttaako sekään saamaan uutta näkökulmaa tähän hetkiseen elämääni. Ajattelen ajatuksia, joita ei pitäisi: en unohda, mitä ei pitäisi muistella. Tahtoisin löytää jostain hieman energiaa ja intoa!

Jotain hyvää kuitenkin: Laura et co kävivät kylässä viikonloppuna. Saara sanoi sunnuntai-iltana kirkkain silmin pöydän toiselta puolelta: "minulle tulee sinua ikävä Noora!" Minullekin! Paljon haleja ja suukkoja!

Huomenna on täytyy taas nousta aamulla, istua linja-autoon, istua luennoilla. Stellan sanoin: "On aika jo nousta, pyytää vain uus mahdollisuus".

Hyvää yötä!