IRC-Galleria

Novelli by iPeksu, 30.09.2009Torstai 01.10.2009 23:17

Veristen punatulkkujen jäljillä



”PUNATULKKUJEN JOUKKOKUOLEMAT – POLIISI EI OTA KANTAA” otsikoivat
iltapäivälehdet eräänä heinäkuisena perjantaina vuonna 2020. Oli ollut
lämmin kesä, mittari kohosi parhaimpina päivinä yli kolmenkymmenen asteen. Poliisi oli yrittänyt viikkokausia selvittää, mikä oli johtanut punatulkkujen massakuolemiin, joista Suomi kuohui ja kohisi enemmän kuin mistään muusta. Näitä kauniita punarintoja oli löydetty ympäri Suomea mitä erilaisimmista paikoista, eikä minkäänlaisia tuntomerkkejä mahdollisesta tekijästä – ihmisestä, eläimestä tai muusta mahdollisesta – ollut löydetty.
Antero Saukkonen, Suomen uusi pääministeri oli kuullut asiasta jo ennen lehdistöä, mutta ei osannut edes kuvitella millaisen metelin kyseinen, vähäpätöiseltä tuntunut lintujen menetys nostaisi kansan keskuudessa. Saukkonen oli vasta valittu pääministeriksi puoluepolitiikan ulkopuolelta ja tämä oli ainutlaatuinen tapaus suomalaisessa politiikassa. Kertaakaan aikaisemmin ei pääministeriksi ollut päässyt henkilö, joka ei edustanut mitään tunnettua puoluetta. Eduskuntavaaleissa A. Saukkonen keräsi taakseen tarpeeksi kannatusta erilaisten allekirjoituslistojen avulla, pääsi vaaleista läpi eduskuntaan ja raivasi tiensä lopulta hallituksen tärkeimpään virkaan erilaisin keinoin, joista osa ei kestäisi lainkaan päivänvaloa, mikäli
joku niistä vaivautuisi ottamaan selvää. Saukkonen oli naimaton ja lapseton mies, vasta kolmissakymmenissä oleva uimari, joka hurmasi naiset älyn lisäksi kiinteillä rintalihaksillaan. Miehet hän sai puolelleen laskemalla viinaveron nollaan sekä takaamalla palkkauksen eriarvoisuuden jatkossakin sukupuolten välille. Saukkonen oli, kuten edeltäjänsä 2000-luvulla, varsin kaksinaamainen poliitikko. Kun politiikan johtohahmoksi saatiin kerrankin hurmaava ja
villiluontoinen, naimaton mies, oli erilaisten poliittisten päätösten
läpi vieminen entistä helpompaa ja rahaa erilaisiin Saukkosen perustamiin ”järjestöihin” virtasi kiihtyvällä tahdilla.
       Porvoolaisella kesämökillä kävi kuhina. Merellä näkyi jotain, mikä epäilyttävästi näytti tyhjää potkaisseelta punatulkulta. Kalevi Gustafsson otti pelastusoperaation ohjat käsiinsä ja lähti soutamaan kohti tätä kohtalon kolhimaa linnunraatoa. Soudettuaan hetken rannalta
kuului huuto ”TUOLLA ON TOINEN!”. Kalevi noukki linnut merestä kalahaavillaan, laittoi ne tiiviisti suljettaviin pakastuspusseihin ja souti takaisin rantaan. Poliisi oli kutsuttu paikalle ja muutaman minuutin kuluttua paikallinen partio kaarsikin marmorista pihatietä
pitkin paikalle. ”Täällä on kuulemma niitä punaisia paholaisia”, vanhempi poliiseista totesi nauruaan pidätellen. ”Javisst. Täällä on kaksi valmiiksi pakattuna laboratoriotanne varten”, Gustafsson totesi ja ojensi kylmälaukun poliisille. ”Vaikka 38 vuotta olen poliisina
toiminut, en ole eläessäni kokenut mitään vastaavaa. Luonnon kiertokulkuun kuuluu, että maasta lähteneet myös tulevat takaisin maaksi, mutta että samaa lajia kuolee muutamassa viikossa tuhansia.. Ei kuulosta enää normaalilta.” vanhempi poliiseista totesi vakavoituneena. ”Kiitokset teille ja rentouttavaa päivän jatkoa!”. Poliisit lähtivät jatkamaan kierrostaan Gustafssonien jatkaessa
pihajuhliaan kaviaariaan maistellen.
”Havaintoja on tehty siis ainakin Porvoossa, Kolarissa, Lieksassa, Pihtiputaalla, Kuopiossa ja sittemmin myös Kotkassa. Osaatteko sanoa, mitä näillä edellä mainituilla havainnoilla on yhteistä?”, toimittaja kysyi tutkimusryhmän tiedotustilaisuudessa. ”Tässä vaiheessa emme kommentoi millään tavoin, sillä tutkinta on edelleen vaiheessa. Palaamme asiaan myöhemmin.”, tutkimusryhmän johtajana toimiva Lauri Brunila totesi tylysti nenäänsä nyrpistellen. ”Voitteko kuitenkin kertoa, kuinka suuri vaikutus tällä tapahtumasarjalla on ollut uuden pääministerimme poliittisen uran alkumetreillä?” ”Suomen kansalle kerrottakoon, että pääministeri voi hyvin ja on olosuhteet huomioon ottaen hänen tilansa on vakaa.”, Brunila tokaisi kyllästyneenä. ”Tuo ei ollut ihan se, mitä tarkoitin..”, toimittaja kuiskasi yllättyneenä erikoisesta vastauksesta. ”Ei enää kysymyksiä, kiitos teille.” Tiedotustilaisuus päättyi kaikesta epätietoisuudesta huolimatta.
Lauri Brunila – Suomen poliisiylijohtaja oli ankara mies. Hän ei turhia rupatellut, jauhanut tyhjänpäiväisyyksiä tai muutenkaan nauttinut sen suuremmin minkäänlaisista sosiaalisista tilanteista. Häntä hämmensivät erityisesti kameroiden kuvaamat tilaisuudet, sillä poliisina toimiessaan hän oli oppinut, että koskaan ei tiedä, kuka siellä kameran toisella puolella piileskelee. Kerran hän oli nimittäin joutunut virka-aikanaan piilokameran julman pilan kohteeksi, sillä
maassa maannut, kuolleen näköinen mies olikin hypännyt hänen syliinsä, kun hän oli saanut hälytyksen Helsingin Rautatientorille. Siitä asti Brunila oli joutunut käymään terapiassa, syömään unilääkkeitä iltaisin univaikeuksien vuoksi ja päivisin hän joutui käyttämään erilaisia
piristeitä pystyäkseen selviämään vastuullisesta ammatistaan.
Brunila oli vasta 48-vuotias, mutta johtuen hänen läheisestä kontaktistaan pääministeri Saukkoseen hän oli aikeissa hakeutua ”takaoven kautta” eläkkeelle. Tuo läheinen kontakti oli nimittäin hänen 16-vuotias tyttärensä Lissu Brunila, joka odotti lasta. Lapsen isä, Suomen vaikutusvaltaisin Saukkonen, ei olisi missään nimessä halunnut päästää suhdetta julkisuuteen ennen kuin Lissu täyttäisi 18 vuotta, sillä muutoin hän joutuisi istumaan tuomiota mm. lapsiin sekaantumisesta usean vuoden ajan. Lissu ja Antero olivat tavanneet poliisijohtajien pikkujouluissa, joissa on vuosien varrella sattunut monia poliittisiakin välikohtauksia. Pikkujoulut olivat heidän välillään lämmenneet glögiäkin kuumemmiksi ja jatkoille oli lähdetty pääministerin virka-autolla. Lissun äiti, Laurin entinen puoliso Maija-Leena oli kuollut rintasyöpään Lissun ollessa vielä esikoululainen, eikä Laurilla ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten niin pientä lasta olisi pitänyt kasvattaa. Lissu eli lapsuutensa kavereidensa kanssa, jotka Itä-Helsingissä eivät ole niitä kaikista sivistyneimpiä suomalaisia. Viinaa, irtosuhteita ja huumekauppaa ilmeni runsaasti, kotibileissä pyöri myös laitapuolen kulkijoita sekä muita epäilyttäviä persoonia. Lissun perhetausta oli kuitenkin yleisesti tiedossa, eikä hän sen vuoksi koskaan joutunut minkäänlaisten rikosten kohteeksi. Oli kuitenkin selvää, että Lissu tunsi ihmisiä, jotka taas tunsivat ihmisiä. Kuten niin monet muutkin nuoret, pahimmissa murrosiän pyörteissä oleva Lissu kaipasi huomiota osakseen ja suunnitteli jotain, josta hänet tultaisiin muistamaan vielä kauan.
Kului useita päiviä, eikä uusista punatulkkutapauksista enää uutisoitu, sillä kyseisen tapauksen mediakiinnostavuus oli laskenut. Kalevi Gustafsson istui huvilansa rappusilla pitkästyneenä merta katsellen, kun tapahtui jotain uskomatonta. Gustafssonin purjeveneen alta nousi esiin valtavan kokoinen sukellusvene, joka murskasi mittaamattoman arvokkaan purjepaatin kuin se olisi ollut paperia. ”Osatko sanoa, miten tästä päästän Vjenäjälle?” sukellusveneen kannelle noussut mies huusi. ”Jassoo.. jag måste tänka.. Kyllähän minä Venäjälle osaan!” Gustafsson vastasi iloisesti, vaikka sisimmässään tunsi vihaa purjeveneensä johdosta. ”Sittenhän sjinä voit vjiedä meidät sinne?” sukellusvenemies kysyi. ”Voinhan minä, mikäli korvaatte purjeveneeni..” ”Älä sjinä huoli, kyllä meillä rahaa on.” Gustafsson souti sukellusveneen luo, josta hänelle heitettiin tikkaat. Kiivettyään sukellusveneeseen luukut suljettiin ja satametrinen purkki upposi taas veden syövereihin ja lähti aivan väärään suuntaan, sillä eihän Gustafssonilla ollut minkäänlaista tajua siitä, missä Venäjä sijaitsee.
”MINÄ JÄRJESTIN PUNATULKKUJEN JOUKKOKUOLEMAT”, otsikoi rikoksiin keskittyvä julkaisu nimeltään Albiino. Lissu Brunila oli päättänyt, ettei jäisi yhden siepatun suomenruotsalaisen purjevenemiehen varjoon, vaan ottaisi lopultakin kaiken irti näkemästään vaivasta. Teksti oli kuin suoraa ripittäytymistä, sillä Lissu oli päättänyt paljastaa kaiken tietämänsä kerralla ja kärsiä myös seuraamukset, jotta pääsisi elämässä eteenpäin. Lehti myikin ennätys suuren painoksen, siitä keskusteltiin, mutta silti kukaan ei ymmärtänyt, miten ihmeessä murrosikäinen oli saanut järjestyttyä massiiviset, yhteen lintulajiin keskittyvät vainot salassa. Vastausta ei lehtijuttukaan antanut, sillä Brunila oli päättänyt, että taikurillakin on oltava omat salaisuutensa, joten niin oli myös luontoaktivistillakin oltava.
Luettuaan lehden Antero Saukkosen päässä pyörivät muutkin kuin rahavirrat, sillä hän tiesi, millainen suomalainen mediamyllytys tällaisista skandaaleista aiheutuisi. Hetken mietittyään herra pääministeri sai uransa ensimmäisen idean. Onhan Lissu kaunis nuori nainen, vastakaikuakin on varmasti tiedossa ja lapsikin jo tulossa. Mikäs sen parempi tapa perustaa perhe kuin pikkujouluista löytämänsä 16-vuotiaan tytön kanssa? Saukkonen puki ylleen tekoviikset, tekoparran, suuret aurinkolasit, lierihatun, kokopitkän takin ja otti vielä salaisesta pullostaan rohkaisuhuikan ennen kuin lähti matkaan. Virka-autoaan hän ei tässä harvinaisessa tilanteessa voinut käyttää, vaan nyt oli turvauduttava tavalliseen taksiin. ”Pihapuistonkuja 13, niin nopeasti kuin mahdollista, ei ole kiinni rahasta!” ”Tuon olenkin aina halunnut kuulla!”, taksikuski sanoi hymy korvissa tunnistamatta arvovaltaista matkalaista ovelan naamion takaa. Kuljettaja oli eräs K. Räikkönen, joka vuosia sitten oli menestynyt F1-luokan kuljettaja suuressa maailmassa.
Tehokas taksi ampaisi vauhtiin sellaisella voimalla, ettei pääministerillä meinanneet viikset pysyä päässä. Bruniloille oli lähes puolen tunnin matka rajoitusten mukaan, mutta tällä superkyydillä matka taittuisi vartissa. Liikennettä oli vähän, sillä oli vasta varhainen sunnuntaiaamu elokuun loppupuolella. Saukkonen mietti kuumeisesti, kuinka saisi Lissun ulos niin, ettei hänen vanhempiaan tarvitsisi sekoittaa tähän monimutkaiseen soppaan enempää. Saapuessaan Pihapuistonkujalle Saukkonen pyysi saada itse ajaa taksia, jotta näyttäisi siltä että hän olisi kuin kuka tahansa taksimies. Muutamalla viisisatasella palkittuna Räikkönen antoi autonsa lainaan ja lähti tyytyväisenä läheiseen kapakkaan ”yhdelle”. Istuttuaan vuokraamansa taksin kuskin paikalle Saukkonen tajusi, ettei ollut koskaan opetellut ajamaan autoa, sillä hänen henkilökohtainen autonkuljettajansa oli hoitanut ajamisen niin kauan kuin hän vaan pystyi muistamaan. Brunilat asuivat meren rannalla, korkean kallioseinämän huipulla, mikä osakseen lisäsi jännitystä, sillä Saukkonen ei pelännyt mitään muuta niin paljon kuin korkeita paikkoja.
”Se on menoa nyt” Saukkonen ajatteli, painoi reippaasti kaasua ja toivoi parasta. Koko katu jylisi hevosvoimien karua murinaa kun Saukkonen eli elämänsä pisimpiä sekunteja. Tie ei ollut pitkä, vain parin sadan metrin päässä lähtöpaikasta seurasi jyrkkä mutka, jonka takana odotti yli kaksikymmenmetrinen pudotus suoraan kivikkoiseen mereen. BMW kiihtyi kiihtymistään kunnes Saukkonen painoi jarrua. Mitään ei tapahtunut. Auto liikkui edelleen reilusti yli viittäkymppiä kohti valtavaa rotkoa. Renkaat menivät lukkoon. Auton kulkuun ei kuljettajalla ollut enää mitään sanottavaa, sillä edellisyön pakkaset olivat jäädyttäneet tienpinnan kuin luistelukentäksi. Pudotus läheni lähenemistään, edessä oli muutama melko kovan näköinen puu johon saksalaisvalmisteinen taksi saattaisi osua liukastelun seurauksena. Ennen kuin herra pääministeri ehti huomata mitään, se tapahtui.
Kuului ääni, joka muistutti jotain paljon suurempaa kuin mitä olikaan. Lasia pirstoutui kappaleiksi, pelti rutistui, renkaat pyörivät tyhjää ilmassa ja ohjaamo musertui kokoon kuin juomatölkki pullokoneessa. Osuma puuhun oli ollut epäsuora, mutta sekään ei Saukkosta pelastanut. Auton jäänteet pyörivät kattonsa kautta ympäri useita kertoja ennen pudotusta kiviseen rotkoon, jonne auto pysähtyi pahaenteisesti räsähtäen.
Lissu heräsi kovaan paukahdukseen ikkunansa alla. Hän pomppasi pystyyn ja juoksi verannalle katsomaan, mitä oikein oli tapahtunut. Auton kappaleita oli kuin ripoteltuna ympäri pihamaata, mutta itse autoa ei näkynyt missään. Lissu huomasi kuitenkin jäljet, jotka johtivat suoraan kohti jyrkänteen reunaa. ”ISKÄ HERÄÄ, JOKU AJOI MEIDÄN LÄHIMETSÄN LÄPI JYRKÄNTEELTÄ ALAS!” Lissu huusi hädissään isälleen. Lauri Brunila näki jo auton kappaleiden perusteella, ettei selviämisen mahdollisuuksia juuri ollut, joten hän soitti hätäkeskukseen. Pian pelastajat jo saapuivatkin toteamaan, ettei mitään ollut enää tehtävissä.
Kun auton jäänteet saatiin nostettua ylös vaikeasta paikasta ja ruumiin tunnistaminen aloitettiin, odotti tutkijoita järkyttävä tieto siitä, että Antero Saukkonen oli menehtynyt. Lissu itki hysteerisesti, koko Suomi tuntui hiljenevän ja myös poliittiset päätökset keskeytettiin Saukkosen muiston kunnioittamiseksi. Lehtikuvaajat ja onnettomuustutkijat kuvasivat onnettomuuspaikalla yötä päivää, ennen kuin paikka siivottaisiin sotkusta. Kun parveilevat ihmiset olivat poistuneet paikalta, Lissu istui lähimetsässä kannonnokassa, miettien miksi Saukkonen oli ajanut juuri heidän talonsa ohi suoraan jyrkänteeltä alas. Silloin hänen kädelleen laskeutui lintu – verinen punatulkku.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.